Musta tuntuu, että joskus sillon kun olin Helsingissä aivan niitä ensimmäisiä kertoja, niin jätin puolet sydämestäni tänne. Palaan aina takaisin etsimään milloin ikävää Pohjanmaalle, milloin kauppoja mistä meilläpäin ei ole koskaan kuultukaan. Ja aina katson lähtiessäni junan ikkunasta, kuinka mukavaa tänne olisi jäädä asumaan. Kuitenkin samalla junan ollessa Pohjanmaalla, ihailen radan vieressä juoksevia pupuja ja lentäviä lintuja. Sitä kauneutta ei voi tajuta jos sitä ei näe.
Sunnuntaina otin taas kotipaikkakunnaltani Kokkolasta junan Helsinkiin. Olin saanut muutama viikko aikaisemmin odotetun puhelun, että pääsen yksilölliseen kuntoutukseen Invalidisäätiö Ortoniin. Tämä jakso alkoi maanantaina ja loppuu perjantaina ja syksyllä jatkuu taas.
Tällä viikolla vaikeinta on kuitenkin ollut sopeutua siihen, että osastoja on A:sta H:n ja kerroksia yhtä monta. Minä kun en koskaan ole ollut mikään kartanlukija, varsinkaan jos pitää kiireessä löytää jonnekin. Olen myös kävellyt umpikujaan aika monesti.
Mutta täällä mä oon, ja tosi onnellinen siitä että oikeasti pääsin tänne!
Mun sairaushistoriasta nyt lyhyesti vielä niin, että mulla on ollut kipuja ainakin yhtä kauan mitä oon puhunut. Kun mä olin 15, kivuista tuli niin kovia että alkoi se verikoe- ja kuvausrumba. Jos mä kirjottaisin tähän ne mun lopulliset magneettikuvauslöydökset niin niistä tuskin kukaan tajuaisi yhtään sen enempää kuin itsekään, mutta jotain aika pysyvää siellä on tapahtunut. Osa ennen syntymää, osa varmaan vasta sen jälkeen.
Vaikeinta on ollut se, että kun ei ole mitään selkeää sairautta, jonka tiedetään etenevän tietyn kaavan mukaan, niin jokaisella lääkärillä on oma näkemyksensä mun sairauteen. Tällähetkellä mulla on niin voimakas lääkitys, etten tunne juurikaan mitään, oon kuin väliaikaisella lomalla. Mutta koska tää lääkkeiden syöminen kaikkine sivuvaikutuksineen ei ole sitä elämää, mitä haluun elää, täytyy niitä selviytymiskeinoja löytää muualta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti