Maaseudun sykkeessä yritetään taas elää. Oma sydän vaan pamppailee ihan eri tahtiin.
Tätä pahaa hajua on nyt haisteltu 24 tuntia, ja siinäkin on parikymmentä tuntia liikaa. Kaipaan takaisin suureen kaupunkiin, jossa minut tunnetaan aivan sen verran kuin itsestäni viestin.
Viime kuukausien aikana olen jakanut onneani kaikille jotka sitä ovat jaksaneet kuunnella. Hammaslääkäri sen lopulta sanoikin. Miksi elää elämänsä siellä, jossa tietää olevansa onneton?
Kolmesta vuodesta on tietenkin jäljellä enään muutama kuukausi, mutta miten ihmeessä ikinä tänne päädyinkään ja kuvittelinko silloin, että muutaman tuhannen hengen kunta ja sisäoppilaitos on sitä, mitä minä elämältäni etsin?
Kolme vuotta sitten hain yhteishaussa neljään eri nuoriso- ja vapaa-ajanperustutkintoa tarjoavaan oppilaitokseen. Niistä kolmeen pääsin ja niinpä tulin päivä 16 -vuotissynttäreideni jälkeen tänne. Ja olihan se ihanaa, asuin kaukana kotoa ja aivan uusien ihmisten kanssa. Vaikka tunsin itseni niin isoksi, niin tämä mesta on aina ollut aivan liian pieni.
Viimeisen 10 viikon aikana olen nauranut välillä, että olen pieni tyttö suuressa maailmassa. Se sama tyttö joka eksyy Helsingin ydinkeskustassa eikä muista viiden minuutin kuluttua, mistä suunnasta tänne päätyi. Joka edelleen kuvastaa sitä kun astuu junasta ulos Helsingin päärautatieasemalla ja haukkaa ensimmäisen kerran syvään happea "Helsinki-tunteeksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti