Kyllä huomaa heti, että kun ei ole kameraa niin jotenkin ei ole intoa julkaista mitään täällä. Mä kun haluaisin jokaisen kirjoituksen sisältävän muutakin kuin tätä tavallista lässytystä mun elämästä.
Mutta tässä sitä taas tulee.
Aamulla pyörähtää käyntiin tän harjoittelun viimeinen päivä. Ja itseasiassa viimeisen harjoittelun viimeinen päivä, joka kuulostaa kieltämättä aika mahtavalta tän kolmen vuoden jälkeen. Ammattikorkeakouluista ei ole kuulunut mitään, mutta ei se toisaalta edes harmita. Sen sijaan olen rakastunut yhteen vuoden mittaiseen koulutukseen. Siihen osallistuminen vaan meinaisi sitä, että musta tulisi taas pohjoosen tyttö. Eikä musta todellakaan tunnu siltä, että haluaisin muuttaa Helsingin sykkeestä mihinkään. Mutta aina tietenkin haluaisin lähemmäksi unelmiani, sillä vaan silloin mulla on jotenkin kokonainen olo eikä tunnu siltä, että työ on kivaa, mutta mä en osaa antaa itsestäni tarpeeksi.
Kuitenkin syy sille, miksi halusin kirjoittaa juuri tänä yönä, tässä samalla kun yritän epätoivoisesti parannella kurkkukipuani muumiteellä ja pastilleilla on se, että oon löytänyt itsestäni taas sen naisen, joka ajattelee liikaa. Nyt kuitenkin ainoa ajatus on pistää teidätkin ajattelemaan. Kuunnelkaa alla oleva biisi ja jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lukemaan esimerkiksi tämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti