Toisella puolella metroa nauretaan
isi pidä jaloista kiinni ja selkäni takana lapsen raastava itku
äitii. Minä hymyilen yhdelle naiselle ja se hymyilee takaisin. Meinaa sanoa jotain, mutta tuntemattomille ei puhuta. Vanhus katsoo minua vihaisesti, ei varmaan tykkää siitä kun matkustan patjan kanssa. Mies, jolta ostin patjan oli mukava. Tapoihin kuuluu epäillä kaikkia - kenenkään tuntemattoman ystävällisyyteen ei saa luottaa.
Unohdan jäädä pysäkilläni pois, sillä uppoudun haaveisiin.
Enkä enään edes hätäänny, sillä minun on nyt hyvä olla.
Muutama päivä myöhemmin olen junassa, matkalla pohjoiseen. Poika huutaa
mä kuolin teidän takia! Naurattaa, kun kuvittelen pojan lauseen erään toisen suuhun. Jeesuksen.
Nykyään me tapamme ihmisiä, kuolemme, shoppailemme, ajamme autoa yli nopeusrajoitusten ja puhumme tuntemattomien kanssa monta kertaa päivässä. Kun puen hahmoni nuorten tyttöjen suosimalla goSupermodel -sivustolla, saan palautetta.
Oot kaunis, ihannoin sua! Niin, minua vai minun luomaa hahmoa? Ovatko ne sittenkin sama asia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti