11 viikkoa työttömänä. Kuvittelin ennen, että työttömiä ovat ne, jotka eivät halua tehdä töitä. Huomaan myös joidenkin muiden leimaavan minut kyseisellä asenteella.
En ole valmistumisen jälkeen ollut yhdessäkään haastattelusta, kukaan ei ole ollut millään tapaa kiinnostunut minusta. Olen kirjoittanut monia hakemuksia, tehnyt monia mietekarttoja siitä, mitä oikeasti haluan ja päätynyt umpikujaan. Löytänyt aina ilmoituksia, joista innostunut suunnattomasti ja joutunut myöhemmin pettymään.
Kirjoittanut yhtä huonoa hakemusta kolme viikkoa. Miettinyt, mitä väliä on yrittää huonoa, kun ei hyvälläkään hakemuksella tunnu pääsevän. Miksi hakea jos ei kiinnosta? Koska työkkäri pakottaa. Niin, sen jälkeen kun on ensin todennut etten selkäni vuoksi voi työskennellä lasten parissa, ikäni vuoksi en pärjää nuorten kanssa enkä koulutukseni vuoksi kelpaa mihinkään muuhun.
Kuitenkin ärsyttää myös lässytys siitä, kuinka toimeentulotuella ei pärjää. Ja varsinkin kuinka kurjaa on, kun ei voi ostaa kaljaa samalla tavalla kuin ennen. Okei, mä saan toimeentulotuen lisäksi muitakin tukia, mutta en ymmärrä tuota ininää mitä kyseinen tuki mediassa tuntuu aiheuttavan. Sillä rahalla ei ryypätä, mutta ymmärtääkseni ryyppääminen ei muutenkaan sovi samaan lauseeseen sanan toimeentulo kanssa.
Kyllä vikoja löytyy paljon mustakin. Opiskelin itselleni tämän ammatin, koska halusin tehdä jotain, millä on merkitys. Tuntuu kuitenkin, ettei tällä koulutuksella lopulta pääse kuin juomaan kahvia ja juoruilemaan. Eikä pisteet riitä ammattikorkeakouluunkaan, jotta pääsisi niihin töihin mihin tahtoisi. Mutta toivo elää edelleen, ehkä mä löydän silti unelmieni työpaikan ja kelpaan sinne juuri näillä kokemuksilla ja koulutustaustoilla. Eikä mun tarvitsisi keittää kahvia, sillä en oikeasti osaa ;)
ps. En lentänyt ulos työkkäristä, sain kutsun tulla käymään!
pps. Kuvaa tulisi muuten, mutta en tiedä millä hakusanalla etsiä. Sossupummi, työtön, silti onnellinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti