Jospa onkin niin, että elän vain kerran

Mä olen joskus kirjoittanut blogia, missä kerroin vain asioista, jotka olivat huonosti. Vaikka siihen aikaan niitä päiviä oli ehkä enemmän kuin hyviä, olisin joskus halunnut kertoa myös niistä. En osannut, se tuntui niin väärältä. Ja ennenkaikkea olisi ollut vastoin sitä, mitä ajattelin lukijoiden haluavan kuulla.

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, päätin että haluan kirjoittaa asioista, joita mun ei myöhemmin tarvitse ainakaan paljon katua. Vaikka kirjoitan ennenkaikkea itselleni, joudun välillä miettimään mitä asioita todella haluan täällä jakaa ja kuinka paljon. Suoraan sanoen ehkä myös kaunistelemaan joitakin asioita toisinaan.

Tänään mä kuitenkin päätin, että puhun kerrankin suoraan.

Oon saanut paljon kommentteja mun elämäntilanteesta. Viimeaikoina ennenkaikkea etsivän nuorisotyön käyttäminen on herättänyt paljon keskustelua ja kieltämättä oon itsekin joskus asialle naureskellut: mullahan olisi koulutuksen kautta täydet valmiudet auttaa sellaisia tulevaisuuden toivoja mitä itsekin olen.
Ollaan me tietenkin tästä etsivän kanssakin puhuttu ja mietitty, että käyntejä voisi ainakin alkaa vähentämään, sillä mulla menee elämisen kanssa kuitenkin ihan hyvin ja tasaisesti - siitäkin huolimatta etten vieläkään käy töissä.

Työttömäksi joutuminen on ollut mulle aika kova paikka, vaikka rahaa tulee niin että elää pystyy. Mä oon ollut erittäin turhautunut ja melkein kokonaan lopettanut työnhaun. Oon kuitenkin ajatellut mulla olevan asiat hyvin jos lähtee joihinkin muihin vertaamaan.
Viimeaikoina oon kuitenkin mennyt lähemmäksi niitä mielikuvia, millaisena käsitän sanat syrjäytynyt nuori.

Päätin heti aluksi, että pyrin käymään joka päivä ulkona edes sen verran että vien roskat tai käyn kaupassa. Myös jossakin muussa kuin tuossa lähikaupassa oon pyrkinyt käymään säännöllisesti. Niin ja sitten on tietenkin se kuntosalikin.
Kynnys poistua kotoa on kasvanut kuitenkin kokoajan. Siinä missä ennen odotin että joku naapuri tulis pihalle ja kyselin innokkaasti kaikilta että millon nähään, oon nyt vetänyt verhot ikkunoiden eteen ja en jaksa ottaa yhteyttä.
Huomasin meneväni myös aivan lukkoon tuossa tutussa kaupassa. En muistanut miksi tulin ja tärisin. Enkä ostanut edes glögiä, vaikka muistan millaisia riemunkiljahduksia järjestin vuosi sitten samaisessa tilanteessa.

Onneksi asioilla on tapana järjestyä.(Ps. Miksi kun etsii wehertista kuvia sanalla alone niin niistä iso osa on tosi negatiivisia - viiltelyä ja päihteitä? Ei mun yksinäisyys oo niin surullista, vaikka kurjaa onkin kun ei vaan osaa vaikka haluaisi.)