Työhaastattelu

Torstaina oli työhaastattelu. Uravalmentaja oli tulostanut mulle alkuviikon käynnillä lapun, jossa luki Toimistovahtimestari ja hetken päästä huomasinkin istuvani puhelin korvalla valmiina kertomaan itsestäni ja sopimaan haastatteluaikaa.
Puhelun aikana käytiin myös keskustelua työnimikkeestä, joka on aika harhaanjohtava, ja toisaalta ei. Ymmärtääkseni kyse olisi kuitenkin siis työstä, mitä nuvat voisivat oikeasti tehdä, mutta eivät ainakaan tällähetkellä juurikaan tee.

Kun mua ei vielä torstai-aamunakaan jännittänyt ja sain syötyä ennen haastattelua hyvin, huolestuin hiukan. Pelkäsin sen olevan myös merkki siitä ettei enää kiinnosta - mikä toisaalta voisi kaikkien näiden "kiitos mutta ei kiitos"-viestien jälkeen olla ehkä ihan ymmärrettävää.
Eniten jännitti ehkä taas haastattelupaikalle löytäminen ja monien mutkien ja kiertoreittien jälkeen löysinkin perille. Kävellessäni niitä katuja huomasin miettiväni, että entä jos nää kadut on pian mun jokapäiväinen nähtävyys. Eikä se tuntunut yhtään hassummalta ajatukselta, kauniita maisemia ympäriinsä ja kotoa matka sinne kestää vähän yli puoli tuntia - joka on kuulemma aika vähän helsinkiläisenä.

Haastattelutilanne oli todella mukava. Mulla oli haastattelijoiden kanssa hyvin samankaltaiset näkemykset sekä mun mahdollisista työtehtävistä, mutta myös muista ajankohtaisista asioista. Olin turhaan opetellut ulkoa listaamaan heikkouksia ja vahvuuksia, sillä ne osasi listata mun vahvuudet jo aivan sen haastattelun perusteella. Innokkuus ja nuoruus.
Myöskin taas pääsi juuret yhdistäväksi tekijäksi toisen haastattelijan kanssa. Kyllä jollain tapaa saa olla aina silloin pohjanmaasta ylpeä ja todeta sieltä tulevan hyviä työntekijöitä.

Mitä enemmän keskusteltiin sitä enemmän mun aivot raksutti uusia ideoita. Ideointi jatkui myös kotona ja huomasin illan päätteeksi suunnitelleeni paikkaan tapahtuman ihan mainonnasta tarjontaan ja ohjelmaan. Ja uutta sisustusta. Oho.
Maanantai ei vaan millään tuntunut tulevan. Tai tulihan se lopulta, mutta odottavan aika on pitkä, varsinkin jos herää jo aikaisin aamusta istumaan puhelin kädessä. Ja saa vielä hirveän päänsäryn pelkästä jännittämisestä.
Osittain se into oli ihan hirveää, sillä tieto siitä että kerkeän ennen tuloksien tulemista suunnittelemaan työpaikkaan ties kuinka paljon kaikkea, mikä jäisi käyttämättä jos en taaskaan saa tilaisuutta, loi ennenaikaisen pettymisreaktion. Se että mulle kerrottiin puhelun tulevan joka tapauksessa maanantai-aamuna, sai mun päässä pyörimään filmirullan, joka näytti mulle kerta toisensa jälkeen maanantaista puhelua, jonka jälkeen valun seiniä pitkin lattiaan. Siinä filmillä pettyy myös pessimisti.

Kello 10.43 puhelin soi. Mukava naisääni - toinen haastattelijoista, kysyy millainen fiilis torstaista jäi. Me mietittiin, että me halutaan teidät molemmat, teissä oli niin paljon potentiaalia. Miltäs se susta kuulostaa?

Enkä ole ehkä vielä aivan täysin sisäistänyt tätä. Äidille soittaessa suurin huoli oli, etten ehkä kerkeä löytämään täydellisiä toimistokorkokenkiä ja oppia kävelemään niillä ennen töihin menoa. Lisäksi toinen ajatus oli, etten haastattelutilanteessa voittanut ketään. He haastattelivat kahta ja ottivat kaksi. Vaikka sillä ei perjaatteessa mitään merkitystä olekaan.
Huomenna toivottavasti selviää vielä vähän paperisodan määrä ja ehkä pian pääsen aloittamaan. Mutta ei ennen kuin osaan kävellä korkokengillä ;)