Älä päästä mua irti

Mulla on nyt käynnissä kuntoutuksen viimeinen viikko. Oon miettinyt pitkään tän blogin luonnetta ja sitä, millaisia asioita kirjoitan tänne. En ehkä ajatellut kertovani tätä mitä seuraavaksi kerron, mutta en toisaalta näe syytä miksen voisi.

Tulin siis ensimmäistä kertaa Helsinkiin kuntoutukseen viime toukokuussa. Tajusin tulleeni "mummomestaan," jossa tehdään tunnin aikana ehkä kaksi liikettä ja jossa siinä missä minulla oli pieni mappi sairashistoriaa niin muilla oli vähintään pahvilaatikollinen. Koin enemmän turhautumista kuin edistymistä ja olen purkanut sen täysin vääriin ihmisiin ja väärällä tavalla. Kerran havahduin vasta, kun huomasin että olin saanut toisen itkemään. Minä, joka olen aina pitänyt itseäni ystävällisenä ja ajatellut muitakin, en vain enään hallinnut tilannetta.

Tälle jaksolle sain kuitenkin fysioterapeutiksi ihmisen, jonka silmiä olin lukenut jo viime jaksolla. Samalla tavalla tein saadessani lähetteen fysioterapiaan vuonna 2010 ja ikäänkuin itse valitsin kenet hyväksyn fysioterapeutikseni. Vaikka tiesin, ettei niin voi tehdä niin samalla tiesin, että niin siitä on minulle itselleni eniten hyötyä. Enkä todellakaan olisi käynyt samalla fysioterapeutilla näin pitkään, jos olisin kokenut että henkilökemia ei toimi. Vaihdoin jopa kerran hetkeksi toiseen paikkaan ja terveydenhoitaja sanoi että muutoksen huomasi heti. Olin lopettanut hymyilemisen.

Kuitenkin, palatakseni kuntoutustunnelmiin, kerron tämän päiväisestä fysioterapiakäynnistä. Mentiin siis ihan normaalisti hoitohuoneeseen (eli siis semmoseen tilaan missä on lähinnä hoitopöytä) ja se kysyi aivan yllättäen, että minkä ajattelen olevan tällä hetkellä suurin ongelma. Sen sijaan, että olisin vastannut seisomisen, laukkujen kantamisen tai vasemman käden nyrkkiin puristamisen, vastasin motivaation puutteen. Ja niin me alettiin pohtimaan, miksi minua ei jaksa kiinnostaa oma kuntoutuminen.
Ymmärsin, että yhdistän sairauteni vahvaan hylätyksi tulemisen pelkoon. Olen tottunut jo alakouluikäisenä, että koska olen kömpelö, ei minun tarvitse tehdä mitään. Olen ollut samanaikaisesti hyvin etuoikeutettu saadessani käytännössä vapautuksen koululiikunnasta ja samalla hyvin yksin asian kanssa. Kun koskaan ei ole oppinut luottamaan siihen, että joku oikeasti välittää terveydestäni, niin asioiden kanssa on joutunut selviytymään yksin. Jopa niin hyvin, että on ollut hyvin tarkka siitä, kenelle uskaltaa kertoa ja kuinka paljon. Ja sen takia olen ajanut ihmiset itkuun asti - on täytynyt testata, kuka kestää oikeasti eikä ilmoita jossakin vaiheessa sori sä oot liian vaikee. 

 Tämän päivän jälkeen tiedän, että paljon asioita on vielä tekemättä. Tärkeintä on, että jatkaa uskoa itseensä eikä syytä ketään. (kuva weheartit.com)