Mua pelottaa. Ihan hirveesti.
Sulkiessani toivottavasti viimeisen kerran sossun oven olin helpottunut. Hyvästellessäni etsivän nuorisotyön ei tuntunut enää siltä.
Mä en osaa oikein pukea sanoiksi viimeistä puolta vuotta. Mä olen saanut osakseni vähättelyä ja aliarviointia. Kannustustakin. Kokenut katkeruutta - ajatellut että jokaisen pitäisi kokea työttömyys ja avaa suunsa vasta sen jälkeen. Tuntenut suurta raivoa, mutten tiedä ketä kohtaan.
Muutuin arvottomaksi. Peilistä katsoi ei kukaan tai vastaavasti muiden verorahoissa kylpevä sossupummi.
Tunsin etten kelpaa kenellekään.
Paljon loukkasi myös läheisten palaute. Mulle tuli suuri näyttämisen halu. Samanlainen kuin silloin, kun jäin ammattikoulussa kiinni kouluruokailujen skippaamisesta ja rupesin leikkimään sillä mauttomalla pöperöllä muiden vuoksi. Kunnes ymmärsin, että teen jokaisen valinnan itse ja olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani.
Ja kun viimein ylpeänä sain kertoa palkkatukipaikasta, kuuden ja puolen tunnin työpäivistä ja kahdeksan kuukauden sopimuksesta - jatkoi reaktiot joidenkin osalta samaa linjaa kuin ennenkin. Nyt tunnistan lisääväni itsekin jokaisen noiden eteen sanan vaan.
Lisäksi tunnen syyllisyyttä siitä että vein joltakin toiselta mahdollisuuden näyttää maailmalle oma arvokkuutensa sekä siitä että mulla on aivan unelmakoti kun jonkun toisen koti on kadulla.
Mä en tunne itseäni voittajaksi. En hyväksi työntekijäksi, en työntekijäksi laisinkaan.
Lisäksi tunnen itseni entistä yksinäisemmäksi. Pälyilen jokaisen käsiparia ja toivon että ne levittyisivät ympärilleni. Kuuntelen jokaisen suusta tulevia sanoja, kuulematta niitä kolmea sanaa mitkä haluaisin kuulla. Ei mitään hätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti