Mulla on nyt monta luonnosta samasta aiheesta, mutta tuntuu vaan etten osaa ja karkaan aiheesta ja lopulta teksti on niin pitkä etten enää itsekään ymmärrä.
Mä oon vankina omassa elämässäni.
Istun töissä maanantaista perjantaihin ja lopun ajasta tuijotan kattoa heräten siihen pelkoon että mun pitäis olla töissä.
Voisi olettaa että olisin jotenkin arkirutinoitunut - oonhan istunut kuitenkin koulussa yli puolet elämästäni. Mutta kun mä en oo.
Enemmänkin oon tottunut siihen että voin koska vain hypätä junaan ja lähteä. Ja tulla takaisin sitten kun siltä tuntuu ilman että tarvitsee selitellä kenellekään. Ehkä jopa niin ettei kukaan ole huomannut mun puuttuvan.
--
Ymmärrän miksi mun entinen tapa ei sovellu työelämään, mutta silti musta tuntuu todella pahalta. Ei nyt mitenkään siltä että olisin jotenkin tyytymätön elämään, mutta kuitenkin siltä etten enää hallitse tilannetta.
Tiedän, että jonkun asian on muututtava. Vaikka koen nimenomaan työn vangitsevan tiedän että sen kuuluisi vangita mua seuraavat 50 vuotta.
Entä paikkakunnan vaihto? Jos olisinkin vankina kotikaupungissa, lähempänä ihmisiä jotka ottavat tai tulevat syliin. Mutta kun tiedän jo valmiiksi etten pystyisi kohtaamaan niitä kasvoja ja asioita joidenka vuoksi lähdin. Sen aika ei ole vielä.
Vai pitäisikö vain oppia käyttämään aikaansa paremmin. Nähdä useammin niitä ihmisiä, jotka ovat lähellä. Etsiä ehkä vierelleen uusiakin. Löytää vaikka jokin harrastus tai saada kotiin eloa kissalla.
Suoraan sanottuna löytää syy miksi elää ja olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti