Rankkaa.
Mun yleisin vastaus on en tiedä.
Ja yleisimmät kysymykset mitä mulle esitetään on että miten voin
ja mitkä asiat saa mut juuri nyt onnelliseksi.
Mä vaadin ehkä liikaa.
Itseltäni, muilta, työtehtäviltä.
Mulle ei enää riitä ihan hyvä vaan haluan olla paras.
Ja mä haluaisin olla muillekin paras.
Fysioterapiassa sentään kaikki menee hienosti.
Ne mielikuvaharjoitteet naurattaa mua edelleen,
mutta samalla uskon niihin.
Siellä oon alkanut vihdoin käyttämään aivojani, ajattelemaan.
Ja rauhoittumaan.
Mun koti on tyhjä.
Eilen kiroileva mies haki kaapin
ja perhe purkasi kanssani sitä ihanaa sohvasänkyä.
Niiden poika piilotti vessaani puoliksi syötyjä omenoita.
Mutta mä tiedän että jonakin päivänä mun koti on
juuri sen näköinen kuin haluan.
Ellen kerkeä oppia haluamaan jotain muuta ennen sitä.
Huominen on huomenna.
Suru on kunniavieras.
Muutoksii.
Mutta juuri nyt kuulokkeista huutaa Tehosekoitin.
Ja silti tämä biisi kertoo enemmän tulevasta tiistai-aamusta.
Ennen sitä olisi kuitenkin mentävä pohjanmaalle,
jotta voi palata ja huudattaa tätä.
Kuten aina ennenkin.
Ja silti odotan innolla viikonloppua.
Saan ottaa syliin prinsessoja ja pienen kummipojan,
joka on kuulemma oppinut jo kääntymään ja nauraa paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti