Viimeaikoina mulle on tullut tarve puhua. Noudattaa sitä samaa kaavaa kuin entisen blogin kanssa: aina kun jokin asia yhteiskunnassa ja elämässä noin muutenkin ärsyttää niin äkkiä vähän jakamaan tätä surusanomaa kaikille.
Tämän blogin haluan jäävän mieleen ennenkaikkea kuitenkin siitä, että se kirjoittaja on joku pinkkihullu, joka kokee kai jotain suurta mielenkiintoa My Little Poneihin.
Sen verran sanon kuitenkin, että oon vähän miettinyt. Ja sitten mietin vähän lisää, vielä lisää ja lopulta mietin että saisinko vaan nukkua kunnes en jaksa miettiä enään. Mutta eiköhän se miettiminen ala jo heti herättyä uudestaan. Ja sitten vielä kun töissä törmäät ihmiseen, jonka tunnistat siksi samaksi jonka itse näit peilistä viisi vuotta sitten.
Siihen samaan ajatukseen törmään myös Jonne Aaronin keikalla kun huudan eteenpäin, aina eteenpäin. Olen käyttänyt kolmen vuoden ajan termiä entinen minä ja nykyinen minä. Ehkä noiden väliin on kuitenkin mahdutettava myös kasvava minä, jota elän tänäänkin. Ja tämä minä todellakin menee eteenpäin.
Muistatte ehkä, kun puhuin siitä juoposta jonka tapasin junassa? Soiteltiin tänään. Alan oikeasti innostumaan siitä, että perustettaisiin firma. Meillä tuntuu olevan niin samanlaiset ajatukset koko firmaa kohtaan, että melkein jos olisin rikas ja hölmö niin meillä olisi nyt rakennus/siivousfirma, jonne palkattaisiin nuoria, jotka ovat työttömiä - mutta halukkaita tekemään töitä. Joka päivä alkometri laulais ja pidettäis huolta ettei siellä olis mitään hämäräbisneksiä.
Oon jotenkin tosi toivoton tulevaisuuden suhteen: mä en tiedä mitä haluan saatika minne tällä koulutuksella uskaltaa edes haaveilla. Tänään kuulin kun yksi sanoi kuinka huono harjoittelijan pitää olla että saa työssäoppimisesta ykkösen?!
Vissiin sellainen kuin minä. Joo okei, mä oon mokannut monta asiaa. Sanonut asioita jotka olisi voinut jättää sanomatta ja jättänyt sanomatta sen kaikista olennaisimman: miltä musta tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti