Kaaduin. Kaksi ensimmäistä sekuntia pyöri päässä lause jonka sanoin vain muutama tunti aiemmin.
Ei ole varaa jäädä sairaslomalle jos meinaa valmistua ajoissa. Vasta sen jälkeen mietin, toimiiko jalat, luiskahtiko pullistunut välilevy pois paikoiltaan ja ne muut kootut kauhukuvat siitä kun kaatuu selkä edellä paksuun jäähän. Kaksi sekuntia. Tajusin etten pääse ylös. Ihmiset kulkevat ohi. Kuulen juoksuaskelia ja lopulta vieressä olevaa vartijaa kiinnostaa olenko kunnossa. Eikä minulla ole aikaa ajatella mitään muuta kuin kymmenen metriä eteenpäin.
Seuraavaksi istun haastattelussa. Maanantaina alkaa työssäoppiminen. Lopetin hakemuksien laskemisen (mutten todellakaan kirjoittamista) kolmentoista jälkeen. Nyt minulla on paikka.
Viisi tuntia aiemmin. Palautin opinnäytetyön. 16 sivua ja kaksi viikkoa myöhässä.
Olen onnellinen. Siitäkin huolimatta että selkäni näyttää samalta kuin dalmatialaiskoiran, vaatii kipulääkkeitä ja vatsani on täynnä Lotan tekemiä mustikka-kinuskimuffinseja suklaakuorrutteella. Niin ja taikinaa tietenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti