Voi muru!

On se sitten tosi hyvä fiilis, kun sut tunnistetaan.
Mietin jo valmiiksi jotain puhetta jossa kerron, että vedit sitä kurssia muutama viikko sitten Pohjanmaalla ja lässynlässynlää. Jännittää jotenkin muka ihan kamalasti, mutta päätän etten nyt pakene.
Sitten se lopettaa juttelun jonkun miehen kanssa, astuu alas lavalta, rutistaa mua lujasti ja sanoo voi muru. Ihmettelen ääneen, että kuinka sä voitkaan tunnistaa ja se naurahtaa, halaa uudestaan. Kyselee mun kuulumisia ja käskee, että mun pitää tulla kertomaan niitä jatkossakin.
Eikä se enään tunnu vuoden 1989 tangokuningattarelta tai siltä, jonka levyistä neljä on myynyt platinaa. Se tuntuu ihmiseltä, jonka on muka tuntenut aina. Siltä, jolta voisin muka milloin tahansa kysyä että tarviiko se lastenhoitajaa tai lähtiskö se kahville. Vaikken siis tietenkään kysy.

Noin muuten mulla menee kai ihan hyvin. Mitä nyt se uusi kamera pitäisi varmaan hankkia ja puhelinkin olisi kiva pistää vaihtoon. Mun pitäisi varmaan tehdä ihan joku hankintalista ja ruveta ostamaan kaikki ruoka jostakin isommasta kaupasta, jolloin tulisi myös säästöjä.
Oon tullut siihen tulokseen, että alotan fysioterapian kuitenkin uudelleen. Mulla on ollut nyt yli viikon kestävä kipujakso ja oon joutunut uudestaan pohtimaan, voinko ottaa vastaan mitään työpaikkaa. Vaikka nämä kipujaksot ovat onneksi jo todella harvinaisia, haluan myös pitää ne sellaisina.