Köytettynä vöihin?

Mun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa tänne, mutta jotenkin en koskaan löydä sanoja.

    Pari viikkoa sitten, kun tänne Helsinkiin (missä asun nyt hetken aikaa!) tuli ne liukkaat kelit niin mä istuin bussissa matkalla kaverille. Se bussi vaan ei koskaan päässyt perille.
   Uusimaan nettisivuilla kerrotaan, että bussi suistui kyljelleen ojaan. 24 ihmistä, yksi lievästi vahingoittunut. Mulla meni tosi pitkään ennenkuin ymmärsin, että minä olin yksi heistä.

Muistan todella hyvin ne pitkät sekunnit siitä kun bussikuski sanoi varokaa siihen että tajusin makaavani sikiöasennossa bussin ikkunan ja lumen päällä. Niiden sekuntien aikana kerkesin ajatella, pitäisikö laittaa turvavyö kiinni. En kerennyt laittaa, enkä tiedä olisinko JAKSANUT vaikka sekunteja olisi lisätty 5 tai 10. 

   Tuo tapahtuma pisti ajattelemaan omaa liikennekäyttäytymistä. Muistan kun ensimmäisen kerran äitin kanssa nähtiin juliste, jossa kerrottiin jotakin bussejen turvavöistä. Ei niitä vain siitäkään huolimatta koskaan oppinut käyttämään samalla tapaa kuin henkilöautossa, jossa laitan turvavyöt ihan automaattisesti istuessani penkille.
   Ja varsinkin ensimmäiset pitkät matkat bussilla tuon joulukuun alun jälkeen olivat vaikeita. Joissakin linja-autoissa ei ollut turvavyötä ja huomasin olevani jopa melkein hysteerinen ja vihainen. Enkä oikeastaan edelleenkään voi ymmärtää, miksi ensin opetetaan että turvavyötä käyttämällä voi säilyä hengissä ja jos sitä ei käytä, saattaa saada rikesakon, jonka jälkeen menet bussiin, jossa sinun ei ole mahdollista noudattaa oppeja.

Aku Hirviniemen sketsihahmoa Timo Harjakaista lainaten:  
KUKA VASTAA?

Viimeisiä kesälomapäiviä

Kuka vois pysäyttää vauhdit, siskoni vanhempi tytär kysyy.
Niinpä. Kuka pysäyttääkään vauhdit silloin kun mennään liian lujaa,
ja toisaalta kuka antaa vauhtia sillon kun kaikki menee jotenkin liian hitaasti.

Mua on jo jonkinaikaa vaivannu tyhjyys. Jokainen päivä toistaa samaa kaavaa ja se on tosi tylsää. Koulu alkaa maanantaina ja pian vanhenenkin. Joskus ajattelin että kun täyttää 18 niin on niiiiiin aikuinen. Ja ehkä järkytyin kun tajusin, ettei mun elämässä tule muuttumaan keskiviikon jälkeen kuin se, että hammaslääkäristä alkaa tulemaan isoja laskuja ja pääsen hakemaan jäsenyyttä Suomen ranskanbulldogit ryhyn.

Minä + Helsinki - Vantaan lentokenttä + klo 4.12. Miten tuon kaiken voikaan saada samaan lauseeseen..!
Mutta kaulassa roikkuu nyt kruunuja muistona hyvästä reissusta!

Elokuu tule jo

Mitä elämään kuuluu nyt?

Tekemättä jääneitä koulutehtäviä, hautausmaapäiviä jäljellä 1,
irtoavaa ihoa, "30 kertaa nopeampi netti (joka katkeaa 90 sekunnin välein)",
matkailukuumetta, ihmissuhdedraamoja The Sims 3:n muodossa,
syksyksi työssäoppimispaikka, milloin se koira tulee -epätoivo,
puheaikaa 1000 minuuttia/kk - ikuisuusprojekti!!

Oon tosi laiska ottamaan valokuvia (onneksi on weheartit). Laiska muistamaan että tätä blogiakin vois joskus päivittää, edes omaksi ilokseen.
Mutta se on jo aika hyvin, et muistan ottaa kameran mukaan laukkuun. Ehkä joskus otan sen laukusta poiskin.

Haaveita, suunnitelmia ja elämää

Tänään mulla alko työt hautausmaalla. Sillä samalla hautausmaalla, jonne mun vaari on haudattu ja jonka ohi meen junalla aina ku oon menossa Seinäjoelle tai jonneki kauemmaksi. Nytkin huomasin pysähtyväni katsomaan ohi ajavia junia monesti päivässä. Pitkiä tavarajunia ja pendolinoja. Parhautta.
Pysähtelin mä kyllä muutenki aika usein. Vaikka pensaiden tasottaminen ja lehtien haravointi ei kuulosta omaankaan korvaan kovin vaativalta, niin loppupäivästä se alko kyllä olemaan sitä! Jalkapohjissa tuntuu edelleen kaikki ne huonoilla kengillä seistyt tunnit ja hanskat tekivät käsiin rusketusrajat, vaikka mulla ei mitenkään tapana ookkaan ruskettua.

Mutta kuuluu mun elämään muutakin! Alotin autokoulun ja ehkä syysloman jälkeen mulla olis kortti kädessä ja elämä edessä! ;) En tiedä, hermoilenko turhaan kun mietin että miten ikinä opin peruuttamaan tai hallitsemaan autoa tarpeeksi hyvin. 

Oon muuten rakastunu. Ouluun. Kattelen sieltä ittelleni asuntoa (yksi tosi huippu löyty jo!) ja mietin, minne haluaisin töihin kun valmistun toukokuussa. Ehkä mietin turhan aikasin, mutta toisaalta se on mun mielestä parasta, kun saa haaveilla ja miettiä, mitä haluais elämältään. Juuri nyt haluan katsoa Frasierin ja mennä sitten nukkumaan!

Elämäni ensimmäinen juhannus ja vähän muutakin elämää

Tuntuu, ettei ole ollut mitään kirjoitettavaa taas pitkään aikaan.
Oon vaan viettäny kesälomaa ja värjäilly hiuksia. Vietin juhannusta tuttavaperheen kotona ja siellä taas naurettiinkin, että mulla on kyllä aina erivärinen pää kun mua näkee. Eikä siitä oo ees vuotta, kun ekan kerran värjäsin hiukset!

Aikalailla kesälomat on nyt vietetty ja nyt pitäis alkaa tekemään töitä, että saisi rahaa. Ainiin, ilmottauduin vihdoin autokouluun! Ja varattiin kaverin kanssa ne lennot sinne ulkomaillekkin, eli sinnekin menee sitten varmasti rahaa kun haluaa ostella kaikkea mukavaa kuitenkin! Haaveet koirastakin vain kasvaa päivittäin, mutta aattelin että voisin ensin hoitaa suurimman osan noista kuntoutusjaksoista ja tehdä ehkä työssäoppimisen Helsingissä ja ottaa koiran vasta kun pystyn sitoutumaan paremmin siihen, että oon yhdessä paikassa kerrallaan. Muutenkin oon jotenkin tosi turhautunut koko koira-asian suhteen, sillä tietenkin olen mennyt rakastumaan rotuun, jota ei aivan päivittäin tule vastaan eikä siis siksi voi olettaa, että se itselleen sopiva pentu löytyy silloin kun sormiaan napsauttaa.

Mulla on muuten nyt menossa antibioottikuuri. Tosi omituinen yskä on vaivannu mua jo yli viikon ja lopulta kun kävin uusimassa lääkityksen niin kerroin lääkärille tuosta mun yskästäkin. Tietenkin tähän samaan saumaan mahtui myös se, että mun oikomishoitoa jatkettiin aika isolla askelmalla ja hampaat on ollu tosi kipeet viimeaikoina! Nyt pitäisi myös joka yö pitää kaikenmaailman kuminauhoja suussa, mutta paljon vielä vaatii totuttelua nekin.

Nyt alan pakkaamaan laukkuja, sillä muutaman tunnin päästä pitäis olla lastenleirillä töissä!

Kotimatkalla

 

Uloskirjauduttuani tänään Ortonilta, menin kavereiden kanssa kiertelemään ja shoppailemaan pitkin Helsinkiä. Pääsin taas pitkästä aikaa metroon, joka julkisena kulkuvälineenä jotenkin kiehtoo ja kiinnostaa.

Viimeyönä sain muuten kaverin kanssa aivan kuningasidean. Suunnitellaan lähtevämme elokuussa ulkomaille!

Nyt laukku on täynnä Ortonista saatuja papereita (mun toinen kämppiksistä piirsi musta kuvan - vasemmalla kädellä ♥) ja aarteita - esimerkiksi 4 shokkiväripurkkia!

Toivoa on, onko rohkeutta?

Musta tuntuu, että joskus sillon kun olin Helsingissä aivan niitä ensimmäisiä kertoja, niin jätin puolet sydämestäni tänne. Palaan aina takaisin etsimään milloin ikävää Pohjanmaalle, milloin kauppoja mistä meilläpäin ei ole koskaan kuultukaan. Ja aina katson lähtiessäni junan ikkunasta, kuinka mukavaa tänne olisi jäädä asumaan. Kuitenkin samalla junan ollessa Pohjanmaalla, ihailen radan vieressä juoksevia pupuja ja lentäviä lintuja. Sitä kauneutta ei voi tajuta jos sitä ei näe.

Sunnuntaina otin taas kotipaikkakunnaltani Kokkolasta junan Helsinkiin. Olin saanut muutama viikko aikaisemmin odotetun puhelun, että pääsen yksilölliseen kuntoutukseen Invalidisäätiö Ortoniin. Tämä jakso alkoi maanantaina ja loppuu perjantaina ja syksyllä jatkuu taas.
Tällä viikolla vaikeinta on kuitenkin ollut sopeutua siihen, että osastoja on A:sta H:n ja kerroksia yhtä monta. Minä kun en koskaan ole ollut mikään kartanlukija, varsinkaan jos pitää kiireessä löytää jonnekin. Olen myös kävellyt umpikujaan aika monesti.
Mutta täällä mä oon, ja tosi onnellinen siitä että oikeasti pääsin tänne!

Mun sairaushistoriasta nyt lyhyesti vielä niin, että mulla on ollut kipuja ainakin yhtä kauan mitä oon puhunut. Kun mä olin 15, kivuista tuli niin kovia että alkoi se verikoe- ja kuvausrumba. Jos mä kirjottaisin tähän ne mun lopulliset magneettikuvauslöydökset niin niistä tuskin kukaan tajuaisi yhtään sen enempää kuin itsekään, mutta jotain aika pysyvää siellä on tapahtunut. Osa ennen syntymää, osa varmaan vasta sen jälkeen.
Vaikeinta on ollut se, että kun ei ole mitään selkeää sairautta, jonka tiedetään etenevän tietyn kaavan mukaan, niin jokaisella lääkärillä on oma näkemyksensä mun sairauteen. Tällähetkellä mulla on niin voimakas lääkitys, etten tunne juurikaan mitään, oon kuin väliaikaisella lomalla. Mutta koska tää lääkkeiden syöminen kaikkine sivuvaikutuksineen ei ole sitä elämää, mitä haluun elää, täytyy niitä selviytymiskeinoja löytää muualta.

Ja sä oot kaunis

Oon jo pitkään halunnut kirjoittaa blogia. Tai kirjoitanhan minä, kahtakin. Mutta blogia, jossa voisin kertoa miltä tuntuu olla:
-kolmannen vuoden nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaopiskelija,
-syntynyt 22.8.1994
-2 lapsen täti ja kaikkea muuta sitä, mitä arkielämääni kuuluu.

Ja juuri sitä tämä blogi tulee olemaan. Kyselkää, ihmetelkää, olkaa oikeassa ja väärässäkin.