Annan toisten mä talletella suuret setelit

Mulla on unelmia. Seitsämän asuntohakemusta ja kaksi työhakemusta. Ei tuloksia.
Eikä rahaa.

Soitin tänään kotipaikkakuntani sosiaalitoimistoon. Tuntui kamalalta tajuta oma rahatilanne, tai siis se ettei sitä ole. Elämä pyörii vanhempien rahojen ympärillä ja oon vaan tekemättä juurikaan mitään.
Sosiaalivirkailijaakin se tuntui ärsyttävän suuresti. Sen asenne tarttui muhun ja lopulta kiitin ja ilmoitin asuvani ensi kevään sillan alla. Vaikka en mä nyt kai oikeasti sellaiseen elämään edes kykenisi. Ehkä mun luonnekin estää sen, oon kuitenkin aina mennyt vaikka aidan läpi jos yli eikä ali ole jostakin syystä päässyt. Kuten tänään, kun menin pitämään oppituntia.

Mä kärsin vaikeasta esiintymispelosta. Tai ei ehkä edes pelkästä esiintymispelosta, pelkään nimittäin puhelinsoittojakin, sillä mulle ilmeet ja muut eleet on hyvin tärkeitä ja tulkitsen ihmistä paljon niiden perusteella.
Kuitenkin, oon joskus nauttinut esiintymisestä. Muistan kuinka ala-asteella sai lueskella koko luokalle mielikuvituksella väritettyjä tarinoita melkein viikottain. Sitten tapahtui jotain ja opin jännittämään. Jännitin niin että pyörtyilin lavalle ja minne tahansa muuallekin. Mutta en lopettanut esillä oloa koskaan, vaikka edelleen saatan oksennella enkä pysty syömään tai nukkumaan. Joka kerran jälkeen oon kuitenkin voittaja.

Kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään

Maaseudun sykkeessä yritetään taas elää. Oma sydän vaan pamppailee ihan eri tahtiin.
Tätä pahaa hajua on nyt haisteltu 24 tuntia, ja siinäkin on parikymmentä tuntia liikaa. Kaipaan takaisin suureen kaupunkiin, jossa minut tunnetaan aivan sen verran kuin itsestäni viestin.

Viime kuukausien aikana olen jakanut onneani kaikille jotka sitä ovat jaksaneet kuunnella. Hammaslääkäri sen lopulta sanoikin. Miksi elää elämänsä siellä, jossa tietää olevansa onneton?
  Kolmesta vuodesta on tietenkin jäljellä enään muutama kuukausi, mutta miten ihmeessä ikinä tänne päädyinkään ja kuvittelinko silloin, että muutaman tuhannen hengen kunta ja sisäoppilaitos on sitä, mitä minä elämältäni etsin?

Kolme vuotta sitten hain yhteishaussa neljään eri nuoriso- ja vapaa-ajanperustutkintoa tarjoavaan oppilaitokseen. Niistä kolmeen pääsin ja niinpä tulin päivä 16 -vuotissynttäreideni jälkeen tänne. Ja olihan se ihanaa, asuin kaukana kotoa ja aivan uusien ihmisten kanssa. Vaikka tunsin itseni niin isoksi, niin tämä mesta on aina ollut aivan liian pieni.
Viimeisen 10 viikon aikana olen nauranut välillä, että olen pieni tyttö suuressa maailmassa. Se sama tyttö joka eksyy Helsingin ydinkeskustassa eikä muista viiden minuutin kuluttua, mistä suunnasta tänne päätyi. Joka edelleen kuvastaa sitä kun astuu junasta ulos Helsingin päärautatieasemalla ja haukkaa ensimmäisen kerran syvään happea "Helsinki-tunteeksi."