Semmonen joulu

Mä olen meidän perheen lellivauva, joten mulle oli tosi kova pala se etten saanut kivoja lahjoja. Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin siihen ja kuinka paljon kateutta tunsin muiden onnesta.
Rehellisesti sanottuna tätä kirjoittaessanikin oon vielä silmät kosteina. Ollaan juuri käyty puhelinriita aiheesta miljoonannen kerran.

Ongelma voi olla osin siinäkin, että oon tottunut niin hyvään. Äiti on antanut mulle paljon rahaa varsinkin opiskeluaikoihin, mutta myös työttömyysaikana välillä sossuilta salaa. Me ollaan viime kuukausina soiteltu melkein päivittäin ja uskoin ehkä liikaa siihen, että äiti osaa lukea rivien välistä. Tietenkin varsinkin nyt töihin mentäessä ne vihjailut on enemmän olleet sellaisia, etten varsinaisesti tarvitse mitään - mullahan on kuitenkin työpaikka ja oon aikuinen.

Mä lähdin ehkä osittain tän lahjadraaman takia Kokkolasta pois aiemmin mitä ensin suunnittelin. Kerkesin kuitenkin leikkiä siskon vanhimpien lapsien kanssa, pitää kummipoikaa sylissä, ihailla mun kummitytön kehittymistä ja juoruta serkun kanssa.
Koko joulusta jäi silti tosi paska maku suuhun, sillä pilasin sen ehkä myös äidiltä.

En olis voinut kuvitellakaan, että epämieluisat lahjat vois saada mut niin suureen raivoon. Oon kuitenkin kuvitellut olevani sellainen, ettei mua nyt niin lopulta kiinnosta mitä saan ja oon käyttänyt kaiken energian siihen, kun jännitän tykkäävätkö muut niistä lahjoista mitkä itse oon antanut.

Mutta ei mitään huonoa ilman hyvää - tykkäsin Kristan ja Jennin lahjoista tosi paljon. Ei nekään mulle nyt mitään sellasta suurta ostanut, mutta niitä oli selkeesti mietitty ja Jari Sillanpää -paita sai mut nauramaan. Herkuista en muista mitään, söin ne sinä yönä kun paketit avasin. Oho.

8 jouluista faktaa minusta!

Fakta 1: Vihaan joululahjojen ostamista. Mulla on aina kovat paineet siitä, onko lahja mieluinen, minkä hintainen lahjan kuuluisi olla ja tietenkin sitä kautta myös siitä riittävätkö rahat. Ehkä mun mielestä joulu on myös liian kaupallinen muutenkin. Tänävuonna olen kyllä taas yhden askeleen edempänä sitä mitä haluankin - yksi lahja minkä annoin on sellainen että siihen on ostettu ainoastaan paketti missä sen lähetin. Kaikki sisältö on siis jotain mitä en enää tarvitse itse.

2: En tykkää paketoinnista. En yhtään. Johtuen ehkä siitä etten osaa, mutta myös siitä että ne rahat mitä paperiin menee vois käyttää muuhunkin.

3: En pidä korteista. Paitsi siskon lapsien askartelemasta, se on niin söötti!

4: Kodissani ei ole joulukoristeita. Tähän ei liity mitään vihaa, oikeastaan syy oli se etten osannut tai ymmärtänyt ostaa niitä. Ja ehkä myös se että kotini on niin keskeneräinen vielä.

5: Rakastan joululauluja!!

6: Oon nirso. Syön jouluna porkkanalaatikkoa ja kalkkunaa. Tänävuonna äiti lupasi laittaa mulle myös uunilohta sekä herneitä ja parsakaalia. Ne on mun juttu. Riisipuuroakin syön sillä ehdolla että päällä on sokeria, kanelia ja yleensä myös jokin kiisseli.

7: Mulla on mennyt joululahjoihin melkein 200 euroa. Tähän lasketaan mukaan myös ruoka-aineita, sillä Kristan ja Jennin lahja sisältää myös jotain syötävää. Kalleimmat lahjat tosin ehdottomasti oli kummilapsien. Sain itse pienenä kummiltani joululahjat marimekosta ja pidin sitä aika tylsänä juttuna. Nyt huomaan perinteen jatkuneen.

8: Suklaajoulukalenterit on jee! Jopa niin jee, että yhden söin jo ennen joulua ja yksi odottaa mua Kokkolassa. Siitä on kolme luukkua avattu, sillä vietin joulukuun aikana siellä kolme päivää.

+Nyt lähden Tikkurilaan ja vietän seuraavat neljä tuntia todennäköisesti hyvin täydessä junassa. Lumeton Kokkola, täältä tullaan!

Ja nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä

Pitäis useammin järjestää tämmösiä juhlia, jos ihmiset tulee näin iloiseks.

Ja mua ei naurata. Ei yhtään.
Ja kun mua ei naurata, en todellakaan väännä kasvoilleni tekohymyä.
Ilonpilaaja.

Etsivä nuorisotyöntekijä soitti.
Kysyi, mättääkö töissä työ vai työkaverit.
Nauroin, ettei ainakaan työkaverit, kaikki on ollut niin mukavia.
(Eilen joku kysyi mistä tämmöinen helmi on löydetty
ja toinen huolehti ettei kaunokainen tee liian pitkää päivää.)
Miksi en sitten osaa iloita niiden kanssa, mennä mukaan?

Mä oon hukannut osan itsestäni.
En enää hymyile.


Mä tahdon huutaa.

ps. Mietin että pitäiskö ottaa angstiblogi uudestaan käyttöön kun tuntuu että mun kaikki viimeaikaiset kirjoitukset - erityisesti ne julkaisematta jääneet - on ollu tosi ahdasmielisiä. Vaikka ne todellisuudessa on hyvin pieni siivu mun arkea.
Kipeästä finnistä on vaan niin paljon helpompi kirjoittaa kuin niistä halauksista, joita saan duunissa tai niistä aamuista kun voi vaan kuunnella Aamulypsyä ja pyöriä yövaatteissa.

Ruokaa ja töitä - ihan perus elämää siis

Tein pakastimen täyteen ruokaa! Gluteenitonta lihamakaronilaatikkoa sekä niitä thai-kuutioiden tapaisia mössöjä (kanaa, joku kastike ja parsakaalia!), joissa on siis riisiä ja mun tapauksessa osassa on myös riisinuudelia - joka onneksi on hyvää ja ei mitään törkykallista, niinkuin kaikki muut venhättömät pastat tuntuu olevan.
Ja niin! Myös porkkanalaatikkoa ja porkkanamössöllä täytettyjä karjalanpiirakoita tein eilen yhden kaverin kanssa mun luona. Lopputulos ei ollut mikään kovin hyvä, mutta onpa ainakin ruokaa!

Täysin eroon en oo päässyt vehnästä, enkä tietoisesti siihen ole pyrkinytkään. Mutta pullat ja keksit korvaan yleensä jäätelöllä ja leipänä kelpaa vain uunissa käynyt ruispala. Pastan suhteen se on vähän vaikeampaa, sillä siinä missä normimakaronipussi (400 g) maksaa joku 30 senttiä, on vastaavanlainen gluteenittomana yli 3 euroa! Se tuntuu aina yhtä pahalta, mitä nyt tietää oikeesti että kroppa kiittää tästäkin.
Viimeaikaisissa eväissä tosin ei ole mitään ylpeyden aihetta. Monta päivää on työskennelty pelkän teen voimalla. Jos en lähde lounasravintolaan, unohdan yleensä syödä eväitä.. Ikäänkuin nälän tunne olisi kadonnut, mutta kuitenkin ruokaa haistaessa se herää henkiin ja saa kirjaimellisesti vedet kielelle! (mitähän siitäkin olis tullu jos oisin kokiksi opiskellut? Siis sen lisäksi että oon aika tunari keittiössä!)

Tähän samaan voisin nyt avautua selkäsairauden tuomista ongelmista. Sillon kun magneettikuvausten jälkeen käytiin lääkärin kanssa keskustelua siitä, millaista työtä voin tehdä - ei tullut mieleenkään ettei kroppa kestä toimistotyötäkään. Senhän pitäisi olla yksinkertaista!
Lääkärin mielipide oli, ettei tällä kropalla tulla ikinä tekemään töitä. Oon kauhistellut kaikki nämä vuodet sitä tuomiota, kunnes tänään havahduin että tää kipu alkaa oikeasti olemaan aika sietämätön.

Se mikä tässä on positiivista on ehdottomasti se, että mulla on ihan huippu työyhteisö! Sen lisäksi että oon oppinu tietämään kenen kahvipöytään meen, kenelle kerron ne kaikista huonoimmat vitsit ja kenen seurassa leikin aikuista, pystyin myös puhumaan siitä kuinka huono työtuoli mulla on. Eikä mennyt tuntiakaan, kun mulle ilmestyi satulatuoli! Nyt jännitetään, onko tästä apua. Tiedän onneksi, että täällä tehdään kaikkensa sen eteen että pystyn työskentelemään.

Työttömyys loppui

Mua pelottaa. Ihan hirveesti.
Sulkiessani toivottavasti viimeisen kerran sossun oven olin helpottunut. Hyvästellessäni etsivän nuorisotyön ei tuntunut enää siltä.

Mä en osaa oikein pukea sanoiksi viimeistä puolta vuotta. Mä olen saanut osakseni vähättelyä ja aliarviointia. Kannustustakin. Kokenut katkeruutta - ajatellut että jokaisen pitäisi kokea työttömyys ja avaa suunsa vasta sen jälkeen. Tuntenut suurta raivoa, mutten tiedä ketä kohtaan.
Muutuin arvottomaksi. Peilistä katsoi ei kukaan tai vastaavasti muiden verorahoissa kylpevä sossupummi.
Tunsin etten kelpaa kenellekään.

Paljon loukkasi myös läheisten palaute. Mulle tuli suuri näyttämisen halu. Samanlainen kuin silloin, kun jäin ammattikoulussa kiinni kouluruokailujen skippaamisesta ja rupesin leikkimään sillä mauttomalla pöperöllä muiden vuoksi. Kunnes ymmärsin, että teen jokaisen valinnan itse ja olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani.
Ja kun viimein ylpeänä sain kertoa palkkatukipaikasta, kuuden ja puolen tunnin työpäivistä ja kahdeksan kuukauden sopimuksesta - jatkoi reaktiot joidenkin osalta samaa linjaa kuin ennenkin. Nyt tunnistan lisääväni itsekin jokaisen noiden eteen sanan vaan.

Lisäksi tunnen syyllisyyttä siitä että vein joltakin toiselta mahdollisuuden näyttää maailmalle oma arvokkuutensa sekä siitä että mulla on aivan unelmakoti kun jonkun toisen koti on kadulla.
Mä en tunne itseäni voittajaksi. En hyväksi työntekijäksi, en työntekijäksi laisinkaan.
Lisäksi tunnen itseni entistä yksinäisemmäksi. Pälyilen jokaisen käsiparia ja toivon että ne levittyisivät ympärilleni. Kuuntelen jokaisen suusta tulevia sanoja, kuulematta niitä kolmea sanaa mitkä haluaisin kuulla. Ei mitään hätää.

Marraskuu 2012

Elin vuosi sitten elämäni ehkä parhainta aikaa. Olin juuri aloittanut työssäoppimisen Helsingissä ja se vastasi kaikkia unelmiani. Sen lisäksi asuin pääsääntöisesti Porvoossa kaverini perheen luona. Nukuin vähän, sillä mulla oli kokoajan kaikkea muuta kivaa tekemistä. Sain kummallisia onnellisuus-kohtauksia ja elin muutenkin todella tunteellista aikaa. Nauroin paljon. Ja mikä tärkeintä, nauran niille jutuille edelleen! :D
Nyt haluan jakaa kanssanne tilapäivityksiä viime marraskuulta.

Pohjanmaakiertue osa ehkä 1036

Muutaman päivän Pohjanmaa-kiertue taas takana. Koska matkustan sinne usein lähinnä junalla, oli nyt loistavaa vaihtelua mennä äidin kaverin kyydissä. Se haki mut maanantaina keskeltä ikkunaremonttia ja vei illalla mut suoraan vanhempien kotiovelle. Matkan aikana käytiin kirppiksellä ja kivoilla huoltoasemilla. Kävin myös ensimmäistä kertaa Juustoportilla, josta ostin myös aivan taivaallista suklaata (ja vähän herkkuja joululahjaksi, mutta voi olla että syön ne itse, kuten suklaakalenterinikin sisällön jo ;))

Oikeastaan samantien kun saavuin Kokkolaan, alkoi sairastelu. Nukuin 18 tuntia putkeen ja olin ihan tukossa. Vähän jaksoin kokata, mutta lenkkivaatteita en ottanut edes esille.

Tiistai-keskiviikko välinen yö meni valvoen. Aamu neljältä löytyi jopa tekemistä, kun mun Vaasan kaveri alkoi soittelemaan. Puhuttiin kolme tuntia, jonka jälkeen lähdin sen luokse yhdeksi yöksi! Me ollaan viimeiset kolme vuotta sairasteltu samat pöpöt yhdessä Opistolla asuen, joten tiesin että vaikka en muita kipeänä viitsi nähdä, jaksan kyllä tuon sankarin kanssa silloinkin olla! :D
Mä tykkään tosi paljon siitä elämänasenteesta, mikä meillä molemmilla on. Se ei ehkä aina sovi samaan muottiin muiden kanssa, mutta tärkeintä on mun mielestä se että nauttii siitä itse. Toki mä myönnän, että esim. mun unirytmiä voisi kutsua jo ongelmaksi ja muutenkin täytyisi joskus kääntää kalenterin sivua, mutta oon silti onnellinen.

Pohdin myös paljon syitä siihen, miksi käyn porukoiden luona aika usein. En voi perustella sitä mitenkään. Pääsääntöisestihän oon hyvin äkkipikainen, jopa aggressiivinen koko sen ajan mitä vietän siellä. Musta tulee siellä esille aina ne piirteet, mitä isässäni eniten oon inhonnut. Hermostun äidille aivan kaikesta ja kiihdyn nollasta sataan nopeampaa kuin Joonatan Sievisen ferrari.
Tietenkin mulla on siellä paljon myös muita sukulaisia ja varsinkin silloin kun suvun pienimmät mulle soittaa niin tulee aivan kamala ikävä. Silloin sitä kuin vahingossa lupaa että kohta nähdään ja ostaa junaliput.

Meen vielä tän vuoden puolella Kokkolaan kahdesti. Mä huomaan stressaavani asiaa jo nyt. Ei mun koti ole siellä. Tietenkin kivoja juhlia tulossa - ensin siskon nuorimman ristiäiset ja sitten joulu, mutta silti on sellainen olo etten halua. Mä itseasiassa kirjoitin pari viikkoa sitten tekstin missä kerroin tarkemmin syitä ja seurauksia sille, että päätin lähteä sieltä heti peruskoulun jälkeen. Koska sen ajanjakson muistelu herätti mussa hyvin vahvoja tuntemuksia, päätin jättää sen ainakin vielä toistaiseksi julkaisematta.

Harmi, että niistä voimakkaista tuntemuksista onni ei kuulu joukkoon. Vaikka oonkin todella onnellinen siitä päätöksestä. Edelleen. Mutta tuntemattomasta ikävästä en osaa päästää irti. Ne on varmaan ne juuret, mistä puhuttiin kun lähin Opistoltakin. Ikinä ei saa unohtaa mistä on tullut. Sen tietää myös tämä kokkolalainen:



Mussa aina liehuu mun pohjanmaan tuulia.

HAASTE

Lotta haasto mut :o

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 faktaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa/seuraajaa.

5. Sinun pitää kertoa ketkä olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista.

Faktat tiskiin!

1. Mun lempikengät on ns. keinukengät. Viimeiset kaksi vuotta oon suoraansanoen lentänyt ne jalassa, enkä voisi kuvitellakaan käyttäväni muita! Joskus tietenkin on pakko, mutta pääsääntöisesti lennän mielummin kun teen töitä huonojen kenkien vuoksi ;) Siitäkin huolimatta, ettei kyse ole mistään nätin näköisistä poppoista.

2. Mä en ymmärrä meikkaamisesta ja pukeutumisesta oikeastaan yhtään mitään. En oo aina edes aivan varma haluanko, sillä en jaksaisi käyttää aikaa siihen.

3. Tällähetkellä mulla on sänky, jonka ympärillä on ohuet verhot. Oikeesti suurin haave olis rakentaa sänky esimerkiksi vanhaan vaatehuoneeseen, jossa olisi pelkkä sänky, valkoiset puuseinät ja kattoikkuna... :D

4. Mä en edelleenkään tiedä mikä musta tulee isona. Haaveilen nuorisotyön lisäksi terveydenhoitajan ja toimintaterapeutin työtehtävistä. Niin ja junassakin olis ihana työskennellä.

5. Mun lempikoirarotu on ranskanbulldogi. Ei lisättävää. <3

6. Saatan purskahtaa itkuun nähdessäni koiran tai lapsen. Myös elokuvat saattavat aiheuttaa samaa. Noin muuten en pidä itseäni kovin herkkänä. Tai nyt kun tarkemmin itseäni tutkiskelin niin ehkä oonkin. Sen kaiken rämäpäisyyden ohella.
7. En tiedä miten muotoilisin tämän niin, etten kuulostaisi kovin provolta, mutta en usko sääntöihin. Tai siis aikuisten sääntöihin - lapselle nyt on hyvä kertoa mikä on ok kun se ei vielä itse ymmärrä käyttää esimerkiksi maalaisjärkeä ja musta tuntuu -fiilistä, mutta en usko että aikuiset rikkovat sääntöjä siksi etteivät tiedä että jokin ei ole soveliasta. Esimerkkinä vaikka kaupassa tupakointi. Joojoo, ehkä tää asenne johtuu vapaasta kasvatuksesta tai yleisestä auktoriteettivastaisuudesta. Mutta näin ajattelen.
8. Rakastan laulamista. En tiedä musiikista mitään enkä usko olevani kovin hyvä laulamaan, mutta se on vaan niin ihanaa. Varmaan niihin aikoihin kun pyörin seurakunnassa niin nimenomaan se laulaminen oli parasta. Jopa silloin, kun ne sanat ei enää uponnut teinityttöön niin tykkäsin käydä lauleskelemassa.
9.Mä oon ottanut aika rankasti sen, etten voi luovuttaa luuydinnestettä tai verta. Mun mielestä on kamalaa edes ajatella, että joku voi kuolla siksi, ettei ympärillä olevat ihmiset suostu antamaan kehostaan jotain sellaista mikä uusiutuu kuitenkin. Noin muuten musta ei äiti Teresan piirteitä taida hirveästi löytyä.
10. Mä kiroilen aika paljon ja se on todella ärsyttävää. Pääsin siitä tavasta joskus eroon, mutta jotenkin kesän aikana se tuli suuhun uudestaan.
11. Kaadoin eräs päivä kiehuvat vedet sekä omaan syliin että läppärini päälle. Mulla ei siis toimi kaikki kirjaimet (kuten a,f,c), joten kirjoittaminen on suunnattoman ärsyttävää. Lisäksi mulle on koulussa opetettu että jos palovamma on kämmentä isompi, pitäisi hakea apua. En hakenu. Ja sattu muuten pitkään.

Kysymykset mulle

1. Mikä on lempi vuodenaikasi?

*Oonko ihan hassu, jos vastaan ettei mikään? En voi sietää kylmyyttä, en kuumuutta, en märkää, en liukkautta - en mitään! Koska Suomen kesä ei ole mikään tukahduttavan kuuma ja jollain hämmentävällä tavalla vieläpä pirun lyhyt - taidan pitää itseäni kesätyttönä.

2. Jos saisit elää yhden hetken elämästäsi uudestaan, mikä se olisi?

*En mitään. Elän hetkessä ja jokaisen hetken kerran. ;)

3. Suolaiset vai makeat herkut?

*Ehkä kuitenkin makeat... Joo.

4. Nettikirppis vai livekirppis?

*Olosuhteiden pakottamana nettikirppikset, vaikka tykkäisinkin tunnelmoida isoissa kirpputorihalleissa ja tehdä löytöjä.

5. Jos saisit valita kotiisi ihan minkä tahansa design-tuotteen, mikä se olisi? 

*Umm, mahdanko edes tietää mitä tässä haetaan? :D Haaveilen vain muutamasta ikean huonekalusta, parista jutusta mitä haluaisin tehdä / tuunata itse ja niin, ehkä siitä pentikin tuikkupuusta, mutta en ehkä siitäkään tarpeeksi. Tai no voi olla että täytyy kuitenkin käydä vielä joku päivä ostamassa se :D

6. Suosikki lomakohteesi? (Joko missä olet käynyt tai minne haluaisit mennä)

*Tässäkin asiassa oon ehkä enemmän tunne- kuin paikkariippuvainen. Mun yksi suosikki lomakohde on ollut jo monia vuosia Helsinki ja kaikista surkeimmat reissut on ollut ulkomaanreissut porukoiden kanssa :D Tanskan matkaa mulla on ikävä, sillä reissulla oli kyllä parasta seuraa ja paljon hyviä muistoja.

7. Markka vai euro?

*Euro

8. Mikä joulussa on parasta?

*Ruoka ja suklaajoulukalenteri! :D

9. Shoppailetko mielummin kierrellen kauppoja vai tilaatko nettikaupoista suoraan kotiin?

*En yleensä jaksa kumpaakaan pitkään, mutta kaupoissa kiertely on mielestäni mukavempaa.

10. Vietitkö lihattoman lokakuun?

*En, päinvastoin nautin siitä että jotkut tekivät niin, sillä tein aika hyviä löytöjä koko kuun lihahyllyltä ;)

11. Osaisitko elää ilman elektroniikkaa? Mitä jäisit eniten kaipaamaan?

*En osaa sanoa ilman kokeilua, mutta uskon etten. Eniten jäisin todennäköisesti kaipaamaan yhteydenpitoa muihin: mä tapaan huomattavasti enemmän ihmisiä netin tai puhelimen välityksellä kuin kasvokkain tai vaikka kirjeellä. Niin ja ilman tv:tä oon ollut huhtikuusta asti, eli siitä maailmasta oon jo nyt vähän pihalla, mitä nyt tietenkin kylässä pystyy katsomaan ja netistä tulee seurattua paria sarjaa. Tiedän kuitenkin joskus hankkivani tv:n.

Omat kysymykset sulle:

1. Minkä ikäinen olet passikuvassasi?

2. Jos sulla on ajokortti, milloin olet saanut sen? (kuinka monta päivää, viikkoa tai vuotta sen jälkeen kun täytit 18?)

3. Unelma-ammattisi lapsena? Onko se unelmasi edelleen, jos ei, miksi?

4. Mikä on isoin eläin minkä olet nähnyt?

5. Millainen suku sulla on?

6. Kuinka monta puukkoa keittiöstäsi löytyy? Onko kasviksille ym. omat?
7. Omasta mielestäsi pahin paheesi?
8. Syötkö vitamiineja tai muita ravintolisiä päivittäin? Jos syöt, mitä?
9. Jos sinun pitäisi ottaa lävistys, minkä ottaisit?
10. Kaunein suomalainen sana?
11. Jos saisit nyt 50 euroa, mitä tekisit sillä? Säästöön ei saa laittaa ja se on käytettävä kokonaan heti.

--
Ja lol en varmasti haasta ketään! Krista ja Jenni nyt ainakin vois tän tehdä, daa ;)

Työhaastattelu

Torstaina oli työhaastattelu. Uravalmentaja oli tulostanut mulle alkuviikon käynnillä lapun, jossa luki Toimistovahtimestari ja hetken päästä huomasinkin istuvani puhelin korvalla valmiina kertomaan itsestäni ja sopimaan haastatteluaikaa.
Puhelun aikana käytiin myös keskustelua työnimikkeestä, joka on aika harhaanjohtava, ja toisaalta ei. Ymmärtääkseni kyse olisi kuitenkin siis työstä, mitä nuvat voisivat oikeasti tehdä, mutta eivät ainakaan tällähetkellä juurikaan tee.

Kun mua ei vielä torstai-aamunakaan jännittänyt ja sain syötyä ennen haastattelua hyvin, huolestuin hiukan. Pelkäsin sen olevan myös merkki siitä ettei enää kiinnosta - mikä toisaalta voisi kaikkien näiden "kiitos mutta ei kiitos"-viestien jälkeen olla ehkä ihan ymmärrettävää.
Eniten jännitti ehkä taas haastattelupaikalle löytäminen ja monien mutkien ja kiertoreittien jälkeen löysinkin perille. Kävellessäni niitä katuja huomasin miettiväni, että entä jos nää kadut on pian mun jokapäiväinen nähtävyys. Eikä se tuntunut yhtään hassummalta ajatukselta, kauniita maisemia ympäriinsä ja kotoa matka sinne kestää vähän yli puoli tuntia - joka on kuulemma aika vähän helsinkiläisenä.

Haastattelutilanne oli todella mukava. Mulla oli haastattelijoiden kanssa hyvin samankaltaiset näkemykset sekä mun mahdollisista työtehtävistä, mutta myös muista ajankohtaisista asioista. Olin turhaan opetellut ulkoa listaamaan heikkouksia ja vahvuuksia, sillä ne osasi listata mun vahvuudet jo aivan sen haastattelun perusteella. Innokkuus ja nuoruus.
Myöskin taas pääsi juuret yhdistäväksi tekijäksi toisen haastattelijan kanssa. Kyllä jollain tapaa saa olla aina silloin pohjanmaasta ylpeä ja todeta sieltä tulevan hyviä työntekijöitä.

Mitä enemmän keskusteltiin sitä enemmän mun aivot raksutti uusia ideoita. Ideointi jatkui myös kotona ja huomasin illan päätteeksi suunnitelleeni paikkaan tapahtuman ihan mainonnasta tarjontaan ja ohjelmaan. Ja uutta sisustusta. Oho.
Maanantai ei vaan millään tuntunut tulevan. Tai tulihan se lopulta, mutta odottavan aika on pitkä, varsinkin jos herää jo aikaisin aamusta istumaan puhelin kädessä. Ja saa vielä hirveän päänsäryn pelkästä jännittämisestä.
Osittain se into oli ihan hirveää, sillä tieto siitä että kerkeän ennen tuloksien tulemista suunnittelemaan työpaikkaan ties kuinka paljon kaikkea, mikä jäisi käyttämättä jos en taaskaan saa tilaisuutta, loi ennenaikaisen pettymisreaktion. Se että mulle kerrottiin puhelun tulevan joka tapauksessa maanantai-aamuna, sai mun päässä pyörimään filmirullan, joka näytti mulle kerta toisensa jälkeen maanantaista puhelua, jonka jälkeen valun seiniä pitkin lattiaan. Siinä filmillä pettyy myös pessimisti.

Kello 10.43 puhelin soi. Mukava naisääni - toinen haastattelijoista, kysyy millainen fiilis torstaista jäi. Me mietittiin, että me halutaan teidät molemmat, teissä oli niin paljon potentiaalia. Miltäs se susta kuulostaa?

Enkä ole ehkä vielä aivan täysin sisäistänyt tätä. Äidille soittaessa suurin huoli oli, etten ehkä kerkeä löytämään täydellisiä toimistokorkokenkiä ja oppia kävelemään niillä ennen töihin menoa. Lisäksi toinen ajatus oli, etten haastattelutilanteessa voittanut ketään. He haastattelivat kahta ja ottivat kaksi. Vaikka sillä ei perjaatteessa mitään merkitystä olekaan.
Huomenna toivottavasti selviää vielä vähän paperisodan määrä ja ehkä pian pääsen aloittamaan. Mutta ei ennen kuin osaan kävellä korkokengillä ;)

Hei hei mitä kuuluu, sä kysyt ja kaikki on ok

Mistähän sitä alottaisi...
1) Mun pää huutaa mua lähtemään hölkkälenkille. Joka päivä. Uskomatonta. Ja kivuliasta, mutta pikkuhiljaa pari askelta lisää... Jos kipu käskee lopettamaan niin mietitään sitten uudestaan. Ehkä ;)
2) Nyt yksi pohjanmaan kaveri lisää on nähnyt mun asunnon. Se vietti mun luona pari päivää, jonka jälkeen matkustettiin yhdessä Kokkolaan. Tehtiin junaan evääksi jopa kanasalaattia, joka oli ehdottomasti semmonen eväs mitä todennäköisesti voisin tehdä toistekin!
3) Mun sukuun syntyi Kokkolassa olon aikana uusi pienokainen. Viimevuosina oon päässyt ostamaan vaatteita sekä leluja pikkuprinsessoille, mutta nyt sukua päätti jatkaa pieni (4420g..) prinssi! Oon nyt siis triplatäti. Itseasiassa päivä tuon ilouutisen jälkeen tuli kuluneeksi kuusi vuotta siitä, kun tulin ensimmäisen kerran tädiksi. S on siis jo iso esikoululainen, joka tuumasi pikkusiskolleen ettei kerkeä enää leikkiä kun hoitaa pikkuveljeään :D
4) Yksi stressinaihe vähemmän: mä saan jäädä tähän mun asuntoon vielä ainakin toistaiseksi. Pelko kodittomuudesta on viimeaikoina rajoittanut mun muita ajatuksia ja kummitellut unissa, mutta nyt ainakin hetkeksi voin taas hengähtää. Äsken tuli sähköposti, että avaimet tulee palauttaa 30.11. Enkä halua uskoa sitä.
5) Mun entinen puhelin veteli aivan viimeisiään ja päätin, että on jopa hengenvaarallista jatkaa yhteiseloa sen kanssa. Siispä tilasin ihan hyvällä tarjouksella itselleni uuden lelun. Nokia Lumia 620 <3

+6) En oo moniin viikkoihin hehkuttanut, joten nyt on taas aika: Jenni tekee maailman parhaimpia hodareita! Oon varma että eilen jokainen täydessä junassa ollut katsoi kateellisena tätä näkyä. Tällä kertaa tälle nautinnolle oli myös erityinen syy, mutta kerron siitä myöhemmin.

Koska julkaisen tämän vain pari minuuttia sen jälkeen, kun sain tietää kohdan 4 muutoksesta, on pakko lisätä myös että ehkä elämä jatkuu, vaikka nyt kieltämättä tuntuu todella pahalta ja epätodelliselta.

Lokakuu 2012

Rupesin selaamaan mun facebookkia ja koska se on ainakin ennen ollut kuin päiväkirja, haluan jakaa kanssanne päivityksiä vuoden 2012 lokakuulta. Jos oikein innostun, saatan jakaa kanssanne myös joitakin muita kuukausia, sillä nää oikeesti kertoo aika paljon musta. Ei lisättävää :D

Elämäntaparemontti valmistunut! (tai sitten ei?)

Neljä viikkoa hiukan erilaista elämää takana.
Tämän oli tarkoitus olla vain kokeilu, mutta itseasiassa oon aika innostunut yrittämään jatkaa. Tähän diettikokeiluun meitä lähti kolme, mutta kahden viikon jälkeen tajusin olevani ainut.... :D Siitäkin huolimatta että repsahdin pari kertaa myös itse.


Mä oon rampannut viimevuosina verikokeissa paljon. Lihoin vähän yli vuodessa 15 kiloa, vaikka elämäntavoissa ei mielestäni tapahtunut mitään muutosta. Oon mä aina tietenkin ollut perso makealle ja Opistoaikoina käyttänyt kuntosalia enemmän nukkumiseen ja koulutehtävien tekoon kuin siihen mihin se ehkä oli tarkoitettu. Mutta kuitenkin.
Huomasin jossakin vaiheessa, etten oikein tiedä mitä tarkoittaa nälkä tai millon voi sanoa olevansa kylläinen. Mä saatan unohtaa syödä tai unohtaa että söin juuri äsken. Ehkä nämä ongelmat selittävät myös syyn sille, miksi kroppa on oireillut näin.

Mitä neljästä viikosta jäi mieleen?
* 30 minuutin ohjattu ryhmäliikuntatunti, jonka jälkeen olin aivan hikinen ja meinasin oksentaa
* Puuron keittäminen on todella nopeaa ja mangopiltti sen päällä on täydellistä
* Vaikka lähimpään kauppakeskukseen pääsee junalla kahdessa minuutissa, voi sen matkan myös kävellä
* Vaikken edelleenkään voi syödä heti herätessäni, niin paras aamiainen mitä tiedän on pakkasesta uuniin heitetty ruisleipä, munakas (pekonilla) ja kupillinen teetä <3
* Sykemittarin lukema 182.......
* Mukavuudenhalusta huolimatta ei aina tarvitse syödä sitä, mitä eniten tekee mieli
* Karkkihyllyn ohi voi kävellä (joskus myös ilman itku-potku-raivaria)
* Vehnä ei vaan sovi mulle
* Bataatti-jauhelihakeitto!

Jospa onkin niin, että elän vain kerran

Mä olen joskus kirjoittanut blogia, missä kerroin vain asioista, jotka olivat huonosti. Vaikka siihen aikaan niitä päiviä oli ehkä enemmän kuin hyviä, olisin joskus halunnut kertoa myös niistä. En osannut, se tuntui niin väärältä. Ja ennenkaikkea olisi ollut vastoin sitä, mitä ajattelin lukijoiden haluavan kuulla.

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, päätin että haluan kirjoittaa asioista, joita mun ei myöhemmin tarvitse ainakaan paljon katua. Vaikka kirjoitan ennenkaikkea itselleni, joudun välillä miettimään mitä asioita todella haluan täällä jakaa ja kuinka paljon. Suoraan sanoen ehkä myös kaunistelemaan joitakin asioita toisinaan.

Tänään mä kuitenkin päätin, että puhun kerrankin suoraan.

Oon saanut paljon kommentteja mun elämäntilanteesta. Viimeaikoina ennenkaikkea etsivän nuorisotyön käyttäminen on herättänyt paljon keskustelua ja kieltämättä oon itsekin joskus asialle naureskellut: mullahan olisi koulutuksen kautta täydet valmiudet auttaa sellaisia tulevaisuuden toivoja mitä itsekin olen.
Ollaan me tietenkin tästä etsivän kanssakin puhuttu ja mietitty, että käyntejä voisi ainakin alkaa vähentämään, sillä mulla menee elämisen kanssa kuitenkin ihan hyvin ja tasaisesti - siitäkin huolimatta etten vieläkään käy töissä.

Työttömäksi joutuminen on ollut mulle aika kova paikka, vaikka rahaa tulee niin että elää pystyy. Mä oon ollut erittäin turhautunut ja melkein kokonaan lopettanut työnhaun. Oon kuitenkin ajatellut mulla olevan asiat hyvin jos lähtee joihinkin muihin vertaamaan.
Viimeaikoina oon kuitenkin mennyt lähemmäksi niitä mielikuvia, millaisena käsitän sanat syrjäytynyt nuori.

Päätin heti aluksi, että pyrin käymään joka päivä ulkona edes sen verran että vien roskat tai käyn kaupassa. Myös jossakin muussa kuin tuossa lähikaupassa oon pyrkinyt käymään säännöllisesti. Niin ja sitten on tietenkin se kuntosalikin.
Kynnys poistua kotoa on kasvanut kuitenkin kokoajan. Siinä missä ennen odotin että joku naapuri tulis pihalle ja kyselin innokkaasti kaikilta että millon nähään, oon nyt vetänyt verhot ikkunoiden eteen ja en jaksa ottaa yhteyttä.
Huomasin meneväni myös aivan lukkoon tuossa tutussa kaupassa. En muistanut miksi tulin ja tärisin. Enkä ostanut edes glögiä, vaikka muistan millaisia riemunkiljahduksia järjestin vuosi sitten samaisessa tilanteessa.

Onneksi asioilla on tapana järjestyä.(Ps. Miksi kun etsii wehertista kuvia sanalla alone niin niistä iso osa on tosi negatiivisia - viiltelyä ja päihteitä? Ei mun yksinäisyys oo niin surullista, vaikka kurjaa onkin kun ei vaan osaa vaikka haluaisi.)

Koti Pohjois-Helsingissä

Oon oikeasti kuvannut tän jo viikko sitten, mutta jostakin syystä julkaiseminen jäi.. :)
Mun kämppä, kuten varmaan videosta huomaakin, on todella vanha. Siinä on oma tunnelmansa ja tuntuu oikeasti aina välillä siltä kuin asuisi edelleen maalla! Mulla on ihan mahtavat naapurit, joiden seuraa aina toisinaan jopa kaipaan. Lisäksi meillä on oma vahtikoira Raksu, joka pitää huolen siitä ettei mun koirakuume pääse lakkaamaan!

Elämäntavat remonttiin

Viides päivä ilman herkkuja. Eilen kävin salilla kevyellä ryhmäliikuntatunnilla, joka paljastui erittäin rankaksi. En ollut ainut, jonka steppilauta oli oikeasti hiestä märkä loppurutistuksissa. Tunnin päätyttyä revin kädet täristen auki proteiinipatukan - vaikka mieli olisi tehnyt enemmän fazerin sinistä. Suihkuun päästyä olo oli kuitenkin ihan mahtava - näitä lisää!

Meillä Helsingin nolife-kolmikolla on menossa nyt pieni elämäntaparemontti. Päätettiin sunnuntaina kakkuja syöden, mitä saadaan maantaista eteenpäin syödä seuraavat neljä viikkoa. Mä olen halunnut jo pitkään toteuttaa tämän, koska jotenkin mua on oikeastaan aina kiinnostanut hirveesti kaikki ravitsemukseen liittyvät asiat. Niin ja tietenkin haluan yrittää murtaa sen myytin, että nämä "liikakilot" ei lähde kropasta, vaikka liikunnan lisäksi söisinkin mielestäni terveellisesti. Paljon on ehkä matkaa vielä siihen ruokavalioon josta asiantuntijat puhuvat, mutta on tämäkin alku.

Kuitenkaan varsinaisesti mulla ei ole mitään erityistä tavoitetta, vaikka huomasin jo tänään puntarilla käydessäni sen näyttävän lukuja, joita en tosiaankaan ole kahteen vuoteen nähnyt - enkä edes uskaltanut kaivata. Vaikka nyt olenkin todella motivoitunut, saattaa motivaatio kadota kun lähden taas sunnuntaina käymään Kokkolassa. Uskomatonta, että siitä ei ole vielä kahta viikkoakaan kun tulin sieltä ja taas oon menossa, mutta koska mun opiskelijaetuus poistuu kuun lopussa, ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus käydä puolet halvemmalla hakemassa mm. talvivaatteet. Niin ja on siellä kai ihan kivoja tyyppejäkin, joita vois nähdä :D

Terkut Pohjanmaalta ja herkut Lasipalatsista

Voiko ihanemmin päivä enää alkaa.....! Oikeastaan heti herättyäni lähdin käymään keskustassa, jossa ostin yhdeltä tyypiltä untuvatyynyn ja -peiton. Mainittakoot nyt vielä, että ajattelin vain ja ainoastaan vieraita (joita mulla ei kyllä oikeasti edes juurikaan näy), sillä olen itse untuva-allergikko.
Tämän lisäksi keskustassa jaettiin ilmaisia frezza-kahveja ja sain siitä sitten junassa nautiskella kun tulin takaisin kotiin. Ajattelin että alan nukkumaan, sillä en ole vielä kokonaan toipunut flunssasta, jonka sain pohjanmaareissultani, mutta sitten sain facebookissa viestin. Mun muuttolaatikot pääsi vihdoin uuteen kotiin!
Tunnin päästä suuntaan keskustaan uudelleen, sillä Krista täyttää tänään pyöreitä ja ollaan menossa kahville. En tiedä onko Kristalla ja Jennillä jokin suunnitelma, minne, mutta ainakin itse haaveilen jo Lasipalatsin kahvilasta ja sen törkyhintaisista leivoksista. <3

Mutta niin, viimeviikon ja muutaman päivän siitäkin edellisestä vietin Kokkolassa, josta oon siis kotoisin. Tein myös kahden vuorokauden matkan Vaasaan.
Näin tuon vähän yli viikon aikana oikeastaan kaikkia joita halusinkin ja pääsin juhlistamaan myös kummityttöni ensimmäistä syntymäpäivää. Vaikka oon ajatellut, että itken nykyään oikeastaan vaan jos katon jotain surullista ohjelmaa tai kuuntelen jotain herkkää biisiä (tai luen kirjan Jonakin päivänä kaduttaa) niin mun muru saa kyllä samat tunteet pintaan. Juuri kun se aina kerkeää tottua muhun, pyytää syliin ja nauraa mulle ja mun kanssa, mä lähden pois. Ja kuitenkin oon aivan törkeen onnellinen siitä, että mulla on koti nimenomaan Helsingissä.

Kävin myös mun entisellä yläasteella. Tuntui, että oon taas se sama tyyppi, joka tuli ensimmäistä kertaa sinne. Mua jännitti ihan hirveesti. Istuin siellä kuin mikäkin seiskaluokkalainen, kuuntelin muiden hyviä juttuja ja yritin nauraa äänettömästi. Niin ja kävin tietenkin myös moikkaamassa muutamaa opettajaa. Yhdelle mun oli tarkoitus sanoa kiitos, mutta sen sanominen olikin yllättävän hankalaa. Tuntui kuitenkin todella hyvältä, kun juurikin tämä samainen opettaja kertoi kuullessaan minkä ammatin itselleni opiskelin ysin jälkeen, että tää on varmaan ammatti, joka todellakin sopii mulle. Siltä mustakin tuntuu.

ps. Mun uusi ranskanbulldogi-laukku on mun uusin rakkaus. <3 Se yltää mua melkein lantioon, eli sain otettua mukaani myös tavaroita, joita en ajatellut saavani mukaan ilman että vuokraan pakettiautoa (jota en muuten todellakaan ajaisi itse!! Kävin kahtena päivänä ajelemassa ja tein enemmän virheitä mitä ikinä autokoulussa. Sen jälkeen myös pyörällä ajaminen pelotti aivan kamalasti :D)
pps. Sillä tuo rakkaus kuljetti mukaani myös ratsastuskypärän, kysynkin sinulta Jenni (lol en muista sun toista nimeä enkä aio mainita sukunimeä), tahdotko ratsastaa kanssani elämäsi loppuun saakka?

Minä ja tekniikka - "oon aina se jääräpäätyttö, se joka on valmiina maailmaan"

Olin kymmenen, kun matkustin ensimmäistä kertaa yksin sellaisen ihmisen luokse, johon olin tutustunut internetissä. Olin ehkä liian nuori pelkäämään ja tarpeeksi vanha selviytymään tunnin linja-automatkasta.
Mitä enemmän ikää tuli, sitä useammin matkustin nettikavereiden luokse. Joidenkin luona kävin vain kerran ja yhteydenpito päättyi sen jälkeen, toisien kanssa olen tuntenut monia vuosia ja saanut kuin uusia koteja ja perheitä.

En tiedä, mikä erottaa nettikaverin ja ystävän. Yhteenkin olen tutustunut yli kolme vuotta sitten ja viime talvena nähtiin ensimmäisen kerran. Ennen meillä oli välimatkaa aina yli 400 kilometriä, nyt 10. Ollaan tekemisissä nykyisin enemmän kasvokkain tai puhelimessa, kuin että lähettäisimme toisillemme esimerkiksi sähköpostia. Hän on siis selkeästi ystävä, johon olisin tuskin koskaan tutustunut, jos emme olisi alkaneet netissä keskustelemaan.
Samankaltaisia ystävyyksiä mulla on jo pelkästään Helsingin lähettyvillä viisi. Oli helpompi muuttaa Pohjanmaalta yksin pääkaupunkiseudulle, kun tunsi muutaman ihmisen jo valmiiksi.

Ensimmäinen tapaamiskerta on aina yhtä jännittävä. Onko ihminen samanlainen, mitä se on ollut netissä tai puhelimessa? Entä jos emme tulekaan toimeen? Tietenkin myös aina on olemassa pelko siitä, että nettituttavuus paljastuukin aivan toiseksi ihmiseksi.
Itse olen onnistunut välttämään ikävät kokemukset oikeastaan kokonaan. Olen tarkka aina siitä, missä tapaamme ja ovatko esimerkiksi kaverin vanhemmat tietoisia tulostani. Melkein aina olen kuitenkin jäänyt yöksikin, sillä välimatkat ovat olleet yleensä suuria.

Olen miettinyt paljon, miksi mulle on ollut aina niin tärkeää että etsin netistä ihmisiä, joita kiinnostaa samat asiat tai joihin muuten vain haluaisin tutustua enemmän. Miksi olen sopinut tapaamisia, mennyt toisten koteihin ja tutustunut myös muihin uuden tuttavuuden perheenjäseniin. En edelleenkään tiedä syytä siihen. Mutten myös tiedä syytä, miksi en olisi tehnyt niin.
Vaikka usein ajatellaan, että internetissä istuminen on ajanhukkaa, ajattelen mielummin kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita nimenomaan siellä istuminen antaa. Kuten jo aikaisemmin kerroin, minusta on tuntunut, että olen saanut uusia koteja ja perheitä. On tuntunut hyvältä, kun koko perhe on ottanut vastaan ja sanonut, että olen tervetullut koska tahansa. Aina on tiennyt, minne mennä jos tarvitsee majapaikkaa.
Ja majapaikkaa olen joskus todella tarvinnut. Yhdenkin perheen luona asuin useamman kuukauden ja toisinaan muissa perheissä lyhyempiä aikoja. Olen päässyt myös mukaan erinäisiin juhliin: kuten esimerkiksi konfirmaatiotilaisuuteen ja häihin. Erään nettikaverin kanssa olen myöskin viettänyt muutaman päivän Tanskassa.

Kaikkien kokemuksien jälkeen, täytyy sanoa etten kadu hetkeäkään. Tämä on matkakustannuksien takia saattanut olla joskus kallis harrastus, mutta ystävien, uusien kotien ja perheiden määrää ei voi mitata rahalla.

Sillä minulla on syntymäpäivä!

19 vuotta sitten äitini vatsasta revittiin irti nelikiloinen, viluinen punapäinen pikkutyttö.
Tänään se sama tyttö kirjoittaa tätä tekstiä, syö syntymäpäivälahjaksi saatua valkosuklaabrownieta ja heiluttelee jalkojaan, jotka ovat villasukkien peittämät.

Tämä päivä itsestään oli aika tavallinen, se sisälsi pettymyksiä, turhautumista sekä paljon iloa. Minua on myös onniteltu.
Krista ja Jenni yllätti. Olin pyytänyt lahjaa, tietenkin. Toivoin saavani Suomen lipun, joita olin jo kauan Jennin R-kioskilla katsellut. Kun tiistaina saavuin risteilylle lähtöselvityksen kiinni menon jälkeen, yli tunnin liikaa nukkuneena, Krista uhkasi ostavansa 10 herätyskelloa. Jos totta puhutaan, ei todennäköisesti edes ne onnistuisi herättämään minua.

No, kuitenkin. Sain Suomen lippuni. Tosin sen lisäksi R-kioskin pussi sisälsi muutakin. 8 eri kokoista ja näköistä arpaa, 2 kenoa tälle illalle ja tietenkin herkkuja. Sen lisäksi Krista tarjosi mehukattia ja kaksi jäätelöä. Mulla on ihan huippuystävät!
Lisäksi eilen kävin erään toisen kaverin luona Espoossa ja siellä mulle leivottiin ja kaverin mies tarjosi toistakin lahjaa - tosin varmaan ensimmäistä kertaa ikinä en ottanut sitä vastaan. Heidän suloisella kuukauden ikäisellä lapsella on juuri nyt paras koti mitä voi olla. <3

 Äidille olen vihjaillut pitkin viikkoa hienovaraisesti lahjatoiveistani. Kunnes sitten tänään löysin sen, mitä oikeasti haluan ja ehkä jopa tarvitsen. Vieläpä sellaisen, jolle äiti ei voi sanoa ei, siitäkin huolimatta että on hiukan noloa pyytää niin kallista lahjaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mun on vähän kuin pakko mennä pian Kokkolaan, jotta saan kyseisen rakkauden kaappiini mököttämään <3