Semmonen joulu

Mä olen meidän perheen lellivauva, joten mulle oli tosi kova pala se etten saanut kivoja lahjoja. Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin siihen ja kuinka paljon kateutta tunsin muiden onnesta.
Rehellisesti sanottuna tätä kirjoittaessanikin oon vielä silmät kosteina. Ollaan juuri käyty puhelinriita aiheesta miljoonannen kerran.

Ongelma voi olla osin siinäkin, että oon tottunut niin hyvään. Äiti on antanut mulle paljon rahaa varsinkin opiskeluaikoihin, mutta myös työttömyysaikana välillä sossuilta salaa. Me ollaan viime kuukausina soiteltu melkein päivittäin ja uskoin ehkä liikaa siihen, että äiti osaa lukea rivien välistä. Tietenkin varsinkin nyt töihin mentäessä ne vihjailut on enemmän olleet sellaisia, etten varsinaisesti tarvitse mitään - mullahan on kuitenkin työpaikka ja oon aikuinen.

Mä lähdin ehkä osittain tän lahjadraaman takia Kokkolasta pois aiemmin mitä ensin suunnittelin. Kerkesin kuitenkin leikkiä siskon vanhimpien lapsien kanssa, pitää kummipoikaa sylissä, ihailla mun kummitytön kehittymistä ja juoruta serkun kanssa.
Koko joulusta jäi silti tosi paska maku suuhun, sillä pilasin sen ehkä myös äidiltä.

En olis voinut kuvitellakaan, että epämieluisat lahjat vois saada mut niin suureen raivoon. Oon kuitenkin kuvitellut olevani sellainen, ettei mua nyt niin lopulta kiinnosta mitä saan ja oon käyttänyt kaiken energian siihen, kun jännitän tykkäävätkö muut niistä lahjoista mitkä itse oon antanut.

Mutta ei mitään huonoa ilman hyvää - tykkäsin Kristan ja Jennin lahjoista tosi paljon. Ei nekään mulle nyt mitään sellasta suurta ostanut, mutta niitä oli selkeesti mietitty ja Jari Sillanpää -paita sai mut nauramaan. Herkuista en muista mitään, söin ne sinä yönä kun paketit avasin. Oho.

8 jouluista faktaa minusta!

Fakta 1: Vihaan joululahjojen ostamista. Mulla on aina kovat paineet siitä, onko lahja mieluinen, minkä hintainen lahjan kuuluisi olla ja tietenkin sitä kautta myös siitä riittävätkö rahat. Ehkä mun mielestä joulu on myös liian kaupallinen muutenkin. Tänävuonna olen kyllä taas yhden askeleen edempänä sitä mitä haluankin - yksi lahja minkä annoin on sellainen että siihen on ostettu ainoastaan paketti missä sen lähetin. Kaikki sisältö on siis jotain mitä en enää tarvitse itse.

2: En tykkää paketoinnista. En yhtään. Johtuen ehkä siitä etten osaa, mutta myös siitä että ne rahat mitä paperiin menee vois käyttää muuhunkin.

3: En pidä korteista. Paitsi siskon lapsien askartelemasta, se on niin söötti!

4: Kodissani ei ole joulukoristeita. Tähän ei liity mitään vihaa, oikeastaan syy oli se etten osannut tai ymmärtänyt ostaa niitä. Ja ehkä myös se että kotini on niin keskeneräinen vielä.

5: Rakastan joululauluja!!

6: Oon nirso. Syön jouluna porkkanalaatikkoa ja kalkkunaa. Tänävuonna äiti lupasi laittaa mulle myös uunilohta sekä herneitä ja parsakaalia. Ne on mun juttu. Riisipuuroakin syön sillä ehdolla että päällä on sokeria, kanelia ja yleensä myös jokin kiisseli.

7: Mulla on mennyt joululahjoihin melkein 200 euroa. Tähän lasketaan mukaan myös ruoka-aineita, sillä Kristan ja Jennin lahja sisältää myös jotain syötävää. Kalleimmat lahjat tosin ehdottomasti oli kummilapsien. Sain itse pienenä kummiltani joululahjat marimekosta ja pidin sitä aika tylsänä juttuna. Nyt huomaan perinteen jatkuneen.

8: Suklaajoulukalenterit on jee! Jopa niin jee, että yhden söin jo ennen joulua ja yksi odottaa mua Kokkolassa. Siitä on kolme luukkua avattu, sillä vietin joulukuun aikana siellä kolme päivää.

+Nyt lähden Tikkurilaan ja vietän seuraavat neljä tuntia todennäköisesti hyvin täydessä junassa. Lumeton Kokkola, täältä tullaan!

Ja nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä

Pitäis useammin järjestää tämmösiä juhlia, jos ihmiset tulee näin iloiseks.

Ja mua ei naurata. Ei yhtään.
Ja kun mua ei naurata, en todellakaan väännä kasvoilleni tekohymyä.
Ilonpilaaja.

Etsivä nuorisotyöntekijä soitti.
Kysyi, mättääkö töissä työ vai työkaverit.
Nauroin, ettei ainakaan työkaverit, kaikki on ollut niin mukavia.
(Eilen joku kysyi mistä tämmöinen helmi on löydetty
ja toinen huolehti ettei kaunokainen tee liian pitkää päivää.)
Miksi en sitten osaa iloita niiden kanssa, mennä mukaan?

Mä oon hukannut osan itsestäni.
En enää hymyile.


Mä tahdon huutaa.

ps. Mietin että pitäiskö ottaa angstiblogi uudestaan käyttöön kun tuntuu että mun kaikki viimeaikaiset kirjoitukset - erityisesti ne julkaisematta jääneet - on ollu tosi ahdasmielisiä. Vaikka ne todellisuudessa on hyvin pieni siivu mun arkea.
Kipeästä finnistä on vaan niin paljon helpompi kirjoittaa kuin niistä halauksista, joita saan duunissa tai niistä aamuista kun voi vaan kuunnella Aamulypsyä ja pyöriä yövaatteissa.

Ruokaa ja töitä - ihan perus elämää siis

Tein pakastimen täyteen ruokaa! Gluteenitonta lihamakaronilaatikkoa sekä niitä thai-kuutioiden tapaisia mössöjä (kanaa, joku kastike ja parsakaalia!), joissa on siis riisiä ja mun tapauksessa osassa on myös riisinuudelia - joka onneksi on hyvää ja ei mitään törkykallista, niinkuin kaikki muut venhättömät pastat tuntuu olevan.
Ja niin! Myös porkkanalaatikkoa ja porkkanamössöllä täytettyjä karjalanpiirakoita tein eilen yhden kaverin kanssa mun luona. Lopputulos ei ollut mikään kovin hyvä, mutta onpa ainakin ruokaa!

Täysin eroon en oo päässyt vehnästä, enkä tietoisesti siihen ole pyrkinytkään. Mutta pullat ja keksit korvaan yleensä jäätelöllä ja leipänä kelpaa vain uunissa käynyt ruispala. Pastan suhteen se on vähän vaikeampaa, sillä siinä missä normimakaronipussi (400 g) maksaa joku 30 senttiä, on vastaavanlainen gluteenittomana yli 3 euroa! Se tuntuu aina yhtä pahalta, mitä nyt tietää oikeesti että kroppa kiittää tästäkin.
Viimeaikaisissa eväissä tosin ei ole mitään ylpeyden aihetta. Monta päivää on työskennelty pelkän teen voimalla. Jos en lähde lounasravintolaan, unohdan yleensä syödä eväitä.. Ikäänkuin nälän tunne olisi kadonnut, mutta kuitenkin ruokaa haistaessa se herää henkiin ja saa kirjaimellisesti vedet kielelle! (mitähän siitäkin olis tullu jos oisin kokiksi opiskellut? Siis sen lisäksi että oon aika tunari keittiössä!)

Tähän samaan voisin nyt avautua selkäsairauden tuomista ongelmista. Sillon kun magneettikuvausten jälkeen käytiin lääkärin kanssa keskustelua siitä, millaista työtä voin tehdä - ei tullut mieleenkään ettei kroppa kestä toimistotyötäkään. Senhän pitäisi olla yksinkertaista!
Lääkärin mielipide oli, ettei tällä kropalla tulla ikinä tekemään töitä. Oon kauhistellut kaikki nämä vuodet sitä tuomiota, kunnes tänään havahduin että tää kipu alkaa oikeasti olemaan aika sietämätön.

Se mikä tässä on positiivista on ehdottomasti se, että mulla on ihan huippu työyhteisö! Sen lisäksi että oon oppinu tietämään kenen kahvipöytään meen, kenelle kerron ne kaikista huonoimmat vitsit ja kenen seurassa leikin aikuista, pystyin myös puhumaan siitä kuinka huono työtuoli mulla on. Eikä mennyt tuntiakaan, kun mulle ilmestyi satulatuoli! Nyt jännitetään, onko tästä apua. Tiedän onneksi, että täällä tehdään kaikkensa sen eteen että pystyn työskentelemään.

Työttömyys loppui

Mua pelottaa. Ihan hirveesti.
Sulkiessani toivottavasti viimeisen kerran sossun oven olin helpottunut. Hyvästellessäni etsivän nuorisotyön ei tuntunut enää siltä.

Mä en osaa oikein pukea sanoiksi viimeistä puolta vuotta. Mä olen saanut osakseni vähättelyä ja aliarviointia. Kannustustakin. Kokenut katkeruutta - ajatellut että jokaisen pitäisi kokea työttömyys ja avaa suunsa vasta sen jälkeen. Tuntenut suurta raivoa, mutten tiedä ketä kohtaan.
Muutuin arvottomaksi. Peilistä katsoi ei kukaan tai vastaavasti muiden verorahoissa kylpevä sossupummi.
Tunsin etten kelpaa kenellekään.

Paljon loukkasi myös läheisten palaute. Mulle tuli suuri näyttämisen halu. Samanlainen kuin silloin, kun jäin ammattikoulussa kiinni kouluruokailujen skippaamisesta ja rupesin leikkimään sillä mauttomalla pöperöllä muiden vuoksi. Kunnes ymmärsin, että teen jokaisen valinnan itse ja olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani.
Ja kun viimein ylpeänä sain kertoa palkkatukipaikasta, kuuden ja puolen tunnin työpäivistä ja kahdeksan kuukauden sopimuksesta - jatkoi reaktiot joidenkin osalta samaa linjaa kuin ennenkin. Nyt tunnistan lisääväni itsekin jokaisen noiden eteen sanan vaan.

Lisäksi tunnen syyllisyyttä siitä että vein joltakin toiselta mahdollisuuden näyttää maailmalle oma arvokkuutensa sekä siitä että mulla on aivan unelmakoti kun jonkun toisen koti on kadulla.
Mä en tunne itseäni voittajaksi. En hyväksi työntekijäksi, en työntekijäksi laisinkaan.
Lisäksi tunnen itseni entistä yksinäisemmäksi. Pälyilen jokaisen käsiparia ja toivon että ne levittyisivät ympärilleni. Kuuntelen jokaisen suusta tulevia sanoja, kuulematta niitä kolmea sanaa mitkä haluaisin kuulla. Ei mitään hätää.