Ei kannata mennä B-rappuun jos asuu A-rapussa

Ajattelin ensin kertoa vain ihania asioita, vaaleanpunaisia. Seuraavan tekstin kirjoitan kuitenkin osittain itseni - mutta myös muiden samassa tilanteessa olevien tai tulevien vuoksi.

Muutin tänään. Maanantaina oon virallisesti helsinkiläinen. Tai pohjanmaalainen, joka asuu Kalliossa. Ihan kuinka vaan.
Tää huoneisto ei vaan tunnu kodilta. Ei se riitä, et on mukavaa, sen täytyy olla paljon parempaa.
Vaikka meen huomenna takaisin Pohjanmaalle hakemaan tavaroita ja näkemään ehkä vielä joitakin, niin silti tuntuu että oon nyt kuin vanki. Mun pitäisi sopeutua tänne, oppia kulkemaan ja muistamaan missä kerroksessa ja rapussa asun. Täältä ei noin vain lähdetä porukoiden tai muun suvun luokse ja varsinkin nyt kun ei ole rahaakaan niin ei oikein mihinkään muuallekaan kehä kolmosen ulkopuolelle.

Tietenkin ne asiat, joidenka vuoksi muutin tänne on edelleen voimassa. Onhan se ihanaa asua lähellä Helsingin ydinkeskustaa, jossa voi oikeasti melkein mihin aikaa vuorokaudesta kulkea ja seikkailla. (Toki mua on varoiteltu, että Kalliossa se ei aina ole kovin viisasta.)
Oloa kuitenkin helpottaisi ehkä edes se, että olisi paikka minne mennä suorittamaan viimeinen työssäoppimisjakso. Ylipäätään outoa, kun on melkein tottunut että aina johonkin mieluisaan paikkaan pääsee ja ei tarvitse hakea kuin korkeintaan kahteen, niin nyt hakuja on ollut 12. Alkaa loppumaan ideat ja ennen kaikkea aika. Ehkä typerintä muuttaa Helsinkiin sillä asenteella, että aina jonnekin pääsee. Enkä toisaalta halua jäädä katumaan asioita jotka on jo tehty. Enkä edelleenkään usko, että kun vuokrasopimus päättyy elokuussa niin menisin takaisin porukoiden luokse. En ole siellä yhtään sen onnellisempi kuin täälläkään. Samaan kaupunkiin toisaalta voisi mennä, mutta en tiedä haluanko oikeasti sitäkään. Juuri nyt kaikki valinnat tuntuvat väärältä.

Odotan innolla, että pääsen kertomaan kuinka ihanaa tämä kaikki on. Tiedän että se päivä tulee - pakkohan sen on tulla, mutta en vaan malttaisi odottaa. Hyvin todennäköistähän on, että tämä on ihan normaalivaihe kun muuttaa kauaksi pois tutuista ympäristöistä, mutta kukaan ei vaan varoittanut tästä. Ja helpottaisihan se kummasti, että tässä vierellä olisi joku toinen tilanteessa elävä, jonka kanssa voisi yhdessä käydä tämän lävitse. Onhan mulla ystäviä, mutta tuntuisi pahalta kaataa kaikkia pelkästään heidän niskaansa. Ehkä olen nyt se nuoriso-ohjaaja, joka kaikista kipeiten tarvitsee nuoriso-ohjaajaa.

Muutoksen tuulia ja eroahdistusta

Oikeasti oli tarkoitus kirjoittaa jo eilen, sillä silloin tuli tasan kaksi vuotta siitä, kun mun selkä magneettikuvattiin. Lisäksi eilen alkoi viimeinen viikko, jona olen kirjoilla vanhempieni luona. Tai eihän sitä koskaan voi tietää, vaikka palaisinkin häntä koipien välissä takaisin, mutta ihan heti en usko niin tapahtuvan.

Tänäänkin oli kyllä taas päivä, joka pysyy mukana. Miltein kolme vuotta kestänyt hoitosuhde fysioterapiaan päättyi. Onhan se ollut tietenkin aina välillä tauolla kun ei olla oltu samalla paikkakunnalla ja silloin kerran kun kerkesin hairahtua toiseen paikkaan, mutta tänään kaikki on kuitenkin jotenkin paljon lopullisempaa. Enkä varmaan koskaan ole ollut tuolla niin hiljaa kuin tänään. Tuntui vain, että mitään asioita ei voi kiteyttää kolmeen vuoteen ja lopulta jo siltä, että eihän tässä asiaa ollutkaan. Pelättyä itkuakaan ei tullut, joka on outoa ottaen huomioon että itken yleensä aina kun halaan jotakin jäähyväisten merkiksi. Vaikka kyseessä olisikin uusi tuttavuus ja halaus, joka kertoo vain siitä että toivottavasti nähdään taas pian. Ja siitä toivoo tietenkin tuonkin halauksen olevan lupauksena.

Tuossa ensimmäisessä kuvassa kuva jostakin uudesta, mummoille suunnatusta lehdestä ja Mignon-munasta. Ne oli mun junatekemiset ja tuosta lehdestä sai myös paljon tekstejä julisteeseen, jonka annoin fysioterapeutilleni. Tuossa tokassa kuvassa onkin pieni pala siitä.
Kuitenkin tuosta mummolehdestä vielä sen verran, että siitä pyörii hyvin rasittava mainos tv:ssä ja tuossa kannessa on juttua myös työministeri Lauri Ihalaisesta, jota Veli Sikiö on kertonut pelkäävänsä, sillä Lauri ei anna hänen syrjäytyä rauhassa. Minä taas en Lauria pelkää, vaan olen ollut hänen kanssaan erään maakuntalehden kansikuvassa muutama kuukausi sitten.
Mutta nyt toivomaan, että huomennakin lämmin aamuaurinko herättää kohti uusia seikkailuja!

Kuinka unohtaa stressaaminen

Mä oon niin huono stressaaja. Vai pitäisikö sanoa hyvä, se kun ei tuota mulle minkäänlaista ongelmaa. Ei kuitenkaan mitään huonoa ilman mitään hyvää. Tykkään siitä, että kaiken sen harmauden ja kiireen keskellä osaan pienillä asioilla nostella päätä pystyyn. Kuten vaikka 40 minuutin puhelulla. Lehtimyyjän kanssa.

Tänään, juuri kun aiottiin kaverin kanssa alkaa katsomaan Housea ja ottaa päiväunet (siinä missä katsoin ennen yhden kaverin kanssa jopa 10 jaksoa putkeen, on nykyinen tapa katsoa ehkä puolikas ja alkaa nukkumaan), soi puhelin. Kännykkä mokoma ei tuntenut, kuka kaipailee ja herättelin toivoa että ehkä joku soittaa ja haluaa mut työssäoppimaan. Ja koska puhelun alku meni pelkkään ajatteluun, en tajunnut kuka linjan toisella puolella on. Se selvisi kuitenkin hyvin nopeaa, kun miesääni lausuu nimeni miljoonalla eri tavalla ja nauraa kysyen oikeaa tapaa lausua se (kyllä, ihan hauskaa omistaa ruotsalainen nimi.) Nauru jatkuu, kun selviää että miehen pitäisi kiitellä minua pitkäaikaisesta asiakkuudesta, joka alkoi viikko sitten kun edellisen kerran vastasin puhelinmyyjän soittoon.
Ja kuten me kaikki varmaan tiedämme, nauru yhdistää. Hetken päästä istuin kämppiksieni kanssa lattialla kaiutin päällä ja kuuntelin, mitä asiaa miehellä minulle - tai nyt jo meille, on.

Kerrottuani myöhemmin tänään puhelun sisällön fysioterapiassa, hän nauroi että ei tulisi mieleenkään aloittaa tuollaista keskustelua puhelinmyyjän kanssa. Myönnän, en kovin usein kysy tuntemattomilta heidän vakiokuntosalinsa nimeä, asumistilannetta, palkkaa ja saa kaupanpäälle kertomuksia erosta, viikonlopun tapahtumista, vaikeasta nuoruudesta ja työhistoriasta. Jos kerran ihmisiin tutustuu näinkin helposti, niin miksi stressaan sitä että saanko Helsingistä ystäviä?

 ja sit jos on himassa ja puhelinmyyjä sattuu soittaan
ja kaikkii ihan turhii lehtii mulle myydä koittaa
ei ne mua kiinnosta mut ville pistää sanomaan
ai me naiset ja demi vai, pistä ihmees tulemaan
(Harhakuvitelma - hullu se on)


"Miksi naiset rakastuu puhelinmyyjiin?
Mä en tiedä mutta Cosmo ja Aku Ankka sopii mulle!"
(ja en mä nyt varmaan rakastunut ole, vaikka kahville kutsuinkin)

Älä päästä mua irti

Mulla on nyt käynnissä kuntoutuksen viimeinen viikko. Oon miettinyt pitkään tän blogin luonnetta ja sitä, millaisia asioita kirjoitan tänne. En ehkä ajatellut kertovani tätä mitä seuraavaksi kerron, mutta en toisaalta näe syytä miksen voisi.

Tulin siis ensimmäistä kertaa Helsinkiin kuntoutukseen viime toukokuussa. Tajusin tulleeni "mummomestaan," jossa tehdään tunnin aikana ehkä kaksi liikettä ja jossa siinä missä minulla oli pieni mappi sairashistoriaa niin muilla oli vähintään pahvilaatikollinen. Koin enemmän turhautumista kuin edistymistä ja olen purkanut sen täysin vääriin ihmisiin ja väärällä tavalla. Kerran havahduin vasta, kun huomasin että olin saanut toisen itkemään. Minä, joka olen aina pitänyt itseäni ystävällisenä ja ajatellut muitakin, en vain enään hallinnut tilannetta.

Tälle jaksolle sain kuitenkin fysioterapeutiksi ihmisen, jonka silmiä olin lukenut jo viime jaksolla. Samalla tavalla tein saadessani lähetteen fysioterapiaan vuonna 2010 ja ikäänkuin itse valitsin kenet hyväksyn fysioterapeutikseni. Vaikka tiesin, ettei niin voi tehdä niin samalla tiesin, että niin siitä on minulle itselleni eniten hyötyä. Enkä todellakaan olisi käynyt samalla fysioterapeutilla näin pitkään, jos olisin kokenut että henkilökemia ei toimi. Vaihdoin jopa kerran hetkeksi toiseen paikkaan ja terveydenhoitaja sanoi että muutoksen huomasi heti. Olin lopettanut hymyilemisen.

Kuitenkin, palatakseni kuntoutustunnelmiin, kerron tämän päiväisestä fysioterapiakäynnistä. Mentiin siis ihan normaalisti hoitohuoneeseen (eli siis semmoseen tilaan missä on lähinnä hoitopöytä) ja se kysyi aivan yllättäen, että minkä ajattelen olevan tällä hetkellä suurin ongelma. Sen sijaan, että olisin vastannut seisomisen, laukkujen kantamisen tai vasemman käden nyrkkiin puristamisen, vastasin motivaation puutteen. Ja niin me alettiin pohtimaan, miksi minua ei jaksa kiinnostaa oma kuntoutuminen.
Ymmärsin, että yhdistän sairauteni vahvaan hylätyksi tulemisen pelkoon. Olen tottunut jo alakouluikäisenä, että koska olen kömpelö, ei minun tarvitse tehdä mitään. Olen ollut samanaikaisesti hyvin etuoikeutettu saadessani käytännössä vapautuksen koululiikunnasta ja samalla hyvin yksin asian kanssa. Kun koskaan ei ole oppinut luottamaan siihen, että joku oikeasti välittää terveydestäni, niin asioiden kanssa on joutunut selviytymään yksin. Jopa niin hyvin, että on ollut hyvin tarkka siitä, kenelle uskaltaa kertoa ja kuinka paljon. Ja sen takia olen ajanut ihmiset itkuun asti - on täytynyt testata, kuka kestää oikeasti eikä ilmoita jossakin vaiheessa sori sä oot liian vaikee. 

 Tämän päivän jälkeen tiedän, että paljon asioita on vielä tekemättä. Tärkeintä on, että jatkaa uskoa itseensä eikä syytä ketään. (kuva weheartit.com)

Iloa ja varmuutta esiintymiseen

Viikonlopun vietin Arja Korisevan kurssilla. Syitä kyseiselle kurssille osallistumiseen oli kaksi: mun valmistuminen uhkaa siirtyä, sillä mulla ei ole tarpeeksi valinnaisaineita. Yksi viikonloppukurssi on aina puolikkaan pisteen verran ja nyt olen taas vähän lähempänä valmistumista. Toinen, se itselleni kuitenkin merkittävämpi syy oli se, että yksinkertaisesti tarvitsen esiintymiseen varsinkin lisää varmuutta.

Lukiessani kurssin ohjelmaa, olin varma että ja minähän en siellä esiinny. Ja sitähän ei muuten T-O-D-E-L-L-A-K-A-A-N videokuvata!! Mutta selvisin.
Voimakkaammat tunteet heräsi vielä kuitenkin nauruharjoituksen aikana. Piti siis nauraa ääneen ja vaikka tiesin, että kenelläkään ei nauruun ole kuin korkeintaan se syy että nuo muutkin hölömöt nauraa, niin hetkessä päässä alkoi pyörimään kuusi vuotta vanha elämänfilmi ja romahdin. Se oli aivan kamalaa, mutta toisaalta oli hyvä tajuta tämä ja mahdolliset syyt siihen nyt, eikä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ehkä ne asiat, joita en kuitenkaan ole osannut käsitellä loppuun ovat jarruttaneet kaikkia esiintymistilanteita. Mä olen kuitenkin joskus ollut se tyttö, joka on nauttinut esiintymisestä. Tiedän mitä se on, mutta en vain pysty siihen enään. Ja siitä kertoo tuo alla oleva julistekin, jonka aiheena oli "Minä esiintyjänä nyt ja tulevaisuudessa."

 Kurssin ensimmäisen päivän jälkeen en saanut nukuttua kuin pari tuntia. Ajatukset harhaili ja en tiennyt mitä pitäisi ajatella. Eikä jännitys tunnu helpottuvan kuin nyt vasta, istuessani Kristan sängyllä Helsingissä. Huomenna alkaa kuntoutuksen viimeinen jakso.

Ihana loppuviikko ja ihanat ihmiset

Loppuviikko olikin yhtä matkustelua. Kuvia tasan 0, muistoja miljoona.

KESKIVIIKKO
-Nenäverenvuoto
-Kiire x1000
-Pakkaaminen
-"Iskää, otan auton että kerkeen junalle"
-En saa auton ovia auki
-Peruuttaminen on tänään hankalaa
-Auto sammuu valoihin
-Juna juna junaa!
-Helsinki-Porvoo-Askola
- <3

TORSTAI
-Taksi-bussi-levottomat jalat
-Kampissa mainostetaan kuntosalia
-Ajattelen osallistua arvontaan ja löydän itseni salilta allekirjoittamassa vuoden sopparia
-Perinteinen Helsinkiseikkailu ja -eksyminen
-Ryhmätyöhaastattelu
-Alennusmyynnit!! Ei, en sorru..
-Kamppimainonnan uhri ilmoittautuu jälleen.
-Hiustenpidennyksiä, suoristamista. kihartamista, aaaa! Ei ole rahaa sortua, onneksi kai.
-Takaisin murujen luokse Askolaan.

PERJANTAI
-Aamuinen teehetki päätyy siihen, että löydämme itsemme Hesburgerista sen sijaan, että olisimme menneet syömään sushia.
-Bussilla Helsinkiin
-Mahtava herätys paikassa x "Bussissa teknisiä ongelmia, jos on kiire niin kannattaa varmaan mennä odottamaan toista kyytiä"
-Hermostuminen ja kuskin "jokainen on oman onnensa seppä"-ilme, kun bussi toimii ennenkuin kerettiin tilata taksia
-Ihania kavereita, ihania kauppoja. Rustokoruun pinkki pallo.
-Mainontaan sortuminen osa 1395. Meinaan ryhtyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi.
-Jälleen Hesburger
-Junailua viisi tuntia ja illaksi kotiin.

LAUANTAI
-Saa nukkua, jos unta riittää...
-Pakkaamista.
-Kiire junaan, en kerkeä ostaa lippua asemalta ja majoitun käytävän lattialle.
-Saan seuraksi viinalta haisevan miehen, joka sanoi että minusta tulee hänen firman pomo.
-Suuri empatiantunne. Vaihdetaan puhelinnumeroita. MIKSI???
-Junan vaihto Seinäjoella. Jes, taajamajuna ilman kuulutuksia...
-Laihia ja kylmyys.
-Mahtavat ihmiset, paljon halauksia, koirankarvoja ja hevostyttöilyä.
-Kyynelkanavat aukeaa kun maailman ihanin nainen laulaa onnenlapsesta Almaz ja sanoo että sehän on kuin minä.
-Scandinavian hunks ja hölmöt laihialaiset miehet.
-Grilliruokaa.

SUNNUNTAI
-Herätyskello soi yhdeltä, mutta olen silloin jo matkalla takaisin koululle.
-En löydä koulun avaimia mistään ja väsymys muuttuu ärtymykseksi.
-Onneksi talkkari on kaveri.
-Asunto on kylmä, peitot on kylmiä ja kylmyys ärsyttää.
-Kulutan aikaa nukkumalla ja katsomalla netistä ohjelmia.
-Tehdessäni ruokaa kaveri tulee. Juoruillaan samalla viikon tapahtumat ja juttua riittää aamuyöhön.

Lauantailta mieleen jäi keskustelu tän maailman ihanimman kanssa (puhun myös kakkosäidistä, se on niin äitiluonne) kun muisteltiin meidän ensitapaamista - vuotta 2007 kai. "Sulla oli sellainen kuva ittestäs, että et oo mitään." Olin antanut muille vallan päättää asioistani. Ja siinä mä nyt olin, uudessa mekossa ja lausuin ääneen outoo olla näin kaunis.

Kun on vielä nuori, kaikkee pitää kokeilla

Mulla on kai kaikki asiat jotenkin niin hyvin, että on liikaa aikaa miettiä niitä, mistä en osaa puhua kenenkään kanssa. Vaikka ei oikeasti ole tarvetta kertoa kaikkea kaikille, niin silti joskus sitä ajattelee että miksi pitää sisällään jotain aivan turhia asioita möykkynä, kun voisi jakaa ne jollekin ja ehkä vähän nauraakin.

Kuitenkin, yksi asia voisi olla taas paljon paremmin... Nimittäin, se perinteinen kun päättää että alkaa ottamaan valokuvia - edes sen yhden viikon ajan. Arvatkaa, kenen kameran akku vilkkuu punaista ja laturi todennäköisesti koululla! Oletin pakkaavani sen mukaan kun lähdin hiihtoloman viettoon, mutta sinne se taisi kuitenkin jäädä. Nyt siis säästelen akkua siltä varalta, että innostun ikuistamaan viikonlopun kuviksi, mikäli mahdollista.

Tänään on mun viimeinen Helsinkipäivä. Nää on ollut yllättävänkin rentouttavia päiviä - siitä huolimatta että olin eilen työhaastattelussa ja luonnollisesti eksyinkin. Ostin uuden puhelimen siis lähinnä siksi että en eksyisi - mutta jos vain mahdollista niin tässä on vieläkin kehnompi navigaattori. Se näyttää siis vain metrimäärät seuraaviin käännöksiin ja nekin vähän miten sattuu. Onneksi soittamalla kaverille "no tässä on tämmönen kiva auto" löytää lopulta perille! :)
Työhaastattelusta ei kuitenkaan niinkään kerrottavaa. Kiva kokemus, mutta ehkä ei - ainakaan vielä, mun juttu.

PS. Ette ikinä usko, mutta liityin vuodeksi kuntosalille! Tosin, kun kerron että mut ympäripuhuttiin niin asian voikin uskoa. Tämäkin vaan niin hauska, kun ihan pari tuntia aiemmin olin kauhistellut kuinka paljon jotkut maksaa kuntosalista ja sitten miettimättä juurikaan päätän että juu oot niin mukava että kai mun pitää vastaanottaa terveelliset elämäntavat!
PPS. Kampissahan on niitä tyyppejä, jotka nappaa aina joitakin ihmisiä kokeilemaan ties mitä uutuusjuttuja. Mä oon ollut tosi surullinen, kun mua ei oo napattu, mutta tänään - kun mulla ei oikeastaan olis ollut aikaa, pääsin kokeilemaan pidennyksiä ja suoristusrautaa! Ihme ku en niihin sortunut, tosin se johtui siitä ettei mulla ole sellaisia rahoja. Muuten olisin kyllä, oon nyt koko illan hipeltänyt näitä suoristettuja hiuksia ja miettinyt että ei nää niin pahat olekaan.