Minä ja tekniikka - "oon aina se jääräpäätyttö, se joka on valmiina maailmaan"

Olin kymmenen, kun matkustin ensimmäistä kertaa yksin sellaisen ihmisen luokse, johon olin tutustunut internetissä. Olin ehkä liian nuori pelkäämään ja tarpeeksi vanha selviytymään tunnin linja-automatkasta.
Mitä enemmän ikää tuli, sitä useammin matkustin nettikavereiden luokse. Joidenkin luona kävin vain kerran ja yhteydenpito päättyi sen jälkeen, toisien kanssa olen tuntenut monia vuosia ja saanut kuin uusia koteja ja perheitä.

En tiedä, mikä erottaa nettikaverin ja ystävän. Yhteenkin olen tutustunut yli kolme vuotta sitten ja viime talvena nähtiin ensimmäisen kerran. Ennen meillä oli välimatkaa aina yli 400 kilometriä, nyt 10. Ollaan tekemisissä nykyisin enemmän kasvokkain tai puhelimessa, kuin että lähettäisimme toisillemme esimerkiksi sähköpostia. Hän on siis selkeästi ystävä, johon olisin tuskin koskaan tutustunut, jos emme olisi alkaneet netissä keskustelemaan.
Samankaltaisia ystävyyksiä mulla on jo pelkästään Helsingin lähettyvillä viisi. Oli helpompi muuttaa Pohjanmaalta yksin pääkaupunkiseudulle, kun tunsi muutaman ihmisen jo valmiiksi.

Ensimmäinen tapaamiskerta on aina yhtä jännittävä. Onko ihminen samanlainen, mitä se on ollut netissä tai puhelimessa? Entä jos emme tulekaan toimeen? Tietenkin myös aina on olemassa pelko siitä, että nettituttavuus paljastuukin aivan toiseksi ihmiseksi.
Itse olen onnistunut välttämään ikävät kokemukset oikeastaan kokonaan. Olen tarkka aina siitä, missä tapaamme ja ovatko esimerkiksi kaverin vanhemmat tietoisia tulostani. Melkein aina olen kuitenkin jäänyt yöksikin, sillä välimatkat ovat olleet yleensä suuria.

Olen miettinyt paljon, miksi mulle on ollut aina niin tärkeää että etsin netistä ihmisiä, joita kiinnostaa samat asiat tai joihin muuten vain haluaisin tutustua enemmän. Miksi olen sopinut tapaamisia, mennyt toisten koteihin ja tutustunut myös muihin uuden tuttavuuden perheenjäseniin. En edelleenkään tiedä syytä siihen. Mutten myös tiedä syytä, miksi en olisi tehnyt niin.
Vaikka usein ajatellaan, että internetissä istuminen on ajanhukkaa, ajattelen mielummin kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita nimenomaan siellä istuminen antaa. Kuten jo aikaisemmin kerroin, minusta on tuntunut, että olen saanut uusia koteja ja perheitä. On tuntunut hyvältä, kun koko perhe on ottanut vastaan ja sanonut, että olen tervetullut koska tahansa. Aina on tiennyt, minne mennä jos tarvitsee majapaikkaa.
Ja majapaikkaa olen joskus todella tarvinnut. Yhdenkin perheen luona asuin useamman kuukauden ja toisinaan muissa perheissä lyhyempiä aikoja. Olen päässyt myös mukaan erinäisiin juhliin: kuten esimerkiksi konfirmaatiotilaisuuteen ja häihin. Erään nettikaverin kanssa olen myöskin viettänyt muutaman päivän Tanskassa.

Kaikkien kokemuksien jälkeen, täytyy sanoa etten kadu hetkeäkään. Tämä on matkakustannuksien takia saattanut olla joskus kallis harrastus, mutta ystävien, uusien kotien ja perheiden määrää ei voi mitata rahalla.

Sillä minulla on syntymäpäivä!

19 vuotta sitten äitini vatsasta revittiin irti nelikiloinen, viluinen punapäinen pikkutyttö.
Tänään se sama tyttö kirjoittaa tätä tekstiä, syö syntymäpäivälahjaksi saatua valkosuklaabrownieta ja heiluttelee jalkojaan, jotka ovat villasukkien peittämät.

Tämä päivä itsestään oli aika tavallinen, se sisälsi pettymyksiä, turhautumista sekä paljon iloa. Minua on myös onniteltu.
Krista ja Jenni yllätti. Olin pyytänyt lahjaa, tietenkin. Toivoin saavani Suomen lipun, joita olin jo kauan Jennin R-kioskilla katsellut. Kun tiistaina saavuin risteilylle lähtöselvityksen kiinni menon jälkeen, yli tunnin liikaa nukkuneena, Krista uhkasi ostavansa 10 herätyskelloa. Jos totta puhutaan, ei todennäköisesti edes ne onnistuisi herättämään minua.

No, kuitenkin. Sain Suomen lippuni. Tosin sen lisäksi R-kioskin pussi sisälsi muutakin. 8 eri kokoista ja näköistä arpaa, 2 kenoa tälle illalle ja tietenkin herkkuja. Sen lisäksi Krista tarjosi mehukattia ja kaksi jäätelöä. Mulla on ihan huippuystävät!
Lisäksi eilen kävin erään toisen kaverin luona Espoossa ja siellä mulle leivottiin ja kaverin mies tarjosi toistakin lahjaa - tosin varmaan ensimmäistä kertaa ikinä en ottanut sitä vastaan. Heidän suloisella kuukauden ikäisellä lapsella on juuri nyt paras koti mitä voi olla. <3

 Äidille olen vihjaillut pitkin viikkoa hienovaraisesti lahjatoiveistani. Kunnes sitten tänään löysin sen, mitä oikeasti haluan ja ehkä jopa tarvitsen. Vieläpä sellaisen, jolle äiti ei voi sanoa ei, siitäkin huolimatta että on hiukan noloa pyytää niin kallista lahjaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mun on vähän kuin pakko mennä pian Kokkolaan, jotta saan kyseisen rakkauden kaappiini mököttämään <3

Tee mitä vaan, kunhan sillä on merkitys... Työttömyys?

11 viikkoa työttömänä. Kuvittelin ennen, että työttömiä ovat ne, jotka eivät halua tehdä töitä. Huomaan myös joidenkin muiden leimaavan minut kyseisellä asenteella.

En ole valmistumisen jälkeen ollut yhdessäkään haastattelusta, kukaan ei ole ollut millään tapaa kiinnostunut minusta. Olen kirjoittanut monia hakemuksia, tehnyt monia mietekarttoja siitä, mitä oikeasti haluan ja päätynyt umpikujaan. Löytänyt aina ilmoituksia, joista innostunut suunnattomasti ja joutunut myöhemmin pettymään.
Kirjoittanut yhtä huonoa hakemusta kolme viikkoa. Miettinyt, mitä väliä on yrittää huonoa, kun ei hyvälläkään hakemuksella tunnu pääsevän. Miksi hakea jos ei kiinnosta? Koska työkkäri pakottaa. Niin, sen jälkeen kun on ensin todennut etten selkäni vuoksi voi työskennellä lasten parissa, ikäni vuoksi en pärjää nuorten kanssa enkä koulutukseni vuoksi kelpaa mihinkään muuhun.

Kuitenkin ärsyttää myös lässytys siitä, kuinka toimeentulotuella ei pärjää. Ja varsinkin kuinka kurjaa on, kun ei voi ostaa kaljaa samalla tavalla kuin ennen. Okei, mä saan toimeentulotuen lisäksi muitakin tukia, mutta en ymmärrä tuota ininää mitä kyseinen tuki mediassa tuntuu aiheuttavan. Sillä rahalla ei ryypätä, mutta ymmärtääkseni ryyppääminen ei muutenkaan sovi samaan lauseeseen sanan toimeentulo kanssa.

Kyllä vikoja löytyy paljon mustakin. Opiskelin itselleni tämän ammatin, koska halusin tehdä jotain, millä on merkitys. Tuntuu kuitenkin, ettei tällä koulutuksella lopulta pääse kuin juomaan kahvia ja juoruilemaan. Eikä pisteet riitä ammattikorkeakouluunkaan, jotta pääsisi niihin töihin mihin tahtoisi. Mutta toivo elää edelleen, ehkä mä löydän silti unelmieni työpaikan ja kelpaan sinne juuri näillä kokemuksilla ja koulutustaustoilla. Eikä mun tarvitsisi keittää kahvia, sillä en oikeasti osaa ;)
ps. En lentänyt ulos työkkäristä, sain kutsun tulla käymään!
pps. Kuvaa tulisi muuten, mutta en tiedä millä hakusanalla etsiä. Sossupummi, työtön, silti onnellinen?

Viimepäivien tapahtumia

Mitä olen tehnyt viimepäivinä?

* Ollut Harry Potter -marathonissa kera Kristan ja Jennin (=1 Harry, pelikortit, älypuhelimet ja Suomi on uusi maailmanmestari, eiku hä)
* Jättänyt hiuksistani yli 10 senttiä kampaamon lattialle
* Ostanut akkuporakoneen!!
* Koonnut ikealaista sohvasänkyä enemmän tai vähemmän taidokkaasti
* Viettänyt yhden illan Jennin ärrällä ja saanut siellä rakkaudentunnustuksia - en tosin Jenniltä :(
* Ollut todistamassa kun kaksi ystävääni sanovat toisilleen tahdon ja antavat samalla lapselleen nimen
* Katsonut kaikki netistä löytyvät Hyvät ja huonot uutiset ja vbloggaaja Soikun videot (suosittelen molempia!)
* Testannut asuntoni saunan
* Haaveillut, mittaillut, lopettanut haaveilun, innostunut ja tajunnut että 30 neliöön ei mahdu kaikkea mitä haluaisin
* Hakenut aika moneen työpaikkaan ja käynyt työkkärissä kuulemassa vain sen faktan, että mut saatetaan heittää järjestelmästä pihalle, eikä edes itsestäni riippuvista syistä.

 + Saanut muuton hoidettua melkein kokonaan!! Huomenna palautan avaimet ja jätän Kallion huudit ainakin toistaiseksi.

Silmäni avasin ja maailman näin. Maailmaa katsomaan jäin.

Mulla on ihania uusia naapureita. Ne vie mua ympäri kylää, tutustuttaa paikkoihin ja kertoo, ketkä on hyviä ihmisiä ja ketkä niitä, joiden kanssa ei kannata jutella. Ne kyselee mun juurista, arvailee mun ikää, sanoo että saan soittaa yöllä musiikkia - kunhan se on hyvää. (Vuosi 85 on kieltolistalla.)

Niin, tämä on tosiaan kylä. Oikeasti asun siis edelleen Helsingissä, mutta siltä ei tunnu todellakaan. Mä asun puukerrostalossa, joka on rakennettu melkein 90 vuotta sitten. Ja siltä näyttää suurin osa muustakin alueesta. Ei aivan heti uskoisi, että junalla pääsee Helsingin ytimeen alle 20 minuutissa ja lähin suuri kauppakeskus sijaitsee kävelymatkan päässä.

Mun muutto on vielä pahasti kesken. Mä en ole aivan sisäistänyt, että mun postinumero suureni 200 numerolla ja mä oikeasti rakennan itselleni kotia. Vielä tosin lattialla nukkuen, mutta että jonain päivänä tää on juuri sen näköinen, kuin itse haluan.

Muistinko kertoa, että oon rakastunut tähän? Niin muuten, tallennan varmaan nämä fiilikset ja tämän asunnon myös videolle. Mutta ehkä vasta sitten, kun saan edellisestä asunnosta kaiken tänne. Niin, pahvilaatikot ja niiden kanssa matkustaminen on viimeaikoina tullut tutuksi.