Vaikka pelkäsinkin ettet välitä hullusta

Niin sitä elämä heittelee.

Olen saanut kuulla töissä monilta että kannan itseäni nykyisin itsevarmemmin ja olen poikkeuksellisen onnellinen. Toisinaan havahdun kysymykseen mikä noin hymyilyttää.
Eikä edes se että pyöräni varastettiin ja kodistani paloi sulake kiukaan mentyä oikosulkuun tunnu harmistuttavan.

Jokainen hetki on uuden opettelua ja välillä tuntuu vaikealta kun ei halua valehdella eikä kertoa liikaa. Kävi tämän onnen kanssa miten tahansa, olen oppinut elämästä viimeisien viikkojen aikana enemmän kuin koskaan aiemmin.



Välillä on vaikea keskittyä miettimään milloin ruoka on valmista ja toisinaan huomaan etsiväni itselleni omistusasuntoa Helsingistä. Ehkä haaveilu on se mikä pitää minut elossa.
Aivan kuin elämälläni olisi vihdoin suunta.

Uusi perheenjäsen

Viikko sitten päättyi yksinasuminen. Mun luokse muutti vaasalainen naisenalku.

Kahdeksanviikkoinen kissaneiti Una.

Mulle oli alusta asti tärkeää että nimellä on jokin tarina eikä sitä voi sekoittaa ihmiseen. Niinpä ajatus siitä että nimen täytyy merkitä numeroa yksi oli luonteva - onhan hän ensimmäinen oma lemmikkini. Kun sukupuoli viimein selvisi, muuttui nimi Uno luontevasti naisellisemmaksi.

En voi väittää olevani onnellinen kissanomistaja, vaikka Una onkin aivan loistokatti. Kannan hänestä jatkuvaa huolta ja jos hän ei työpäivän jälkeen tule ovelle vastaan alkaa sydän lyömään voimakkaasti.

Silti onnenkyyneliä on vuodatettu enemmän kuin koskaan aiemmin. Se rakkaus mitä tuo kissa todennäköisesti mua kohtaan tuntee on jotain aivan uskomatonta. Ja taidan mäkin olla aika rakastunut.

Aivan kuin Una olisi ollut elämässäni aina.