Joskus harhailen, tänään olen onnellinen

 Kuinka onnellinen sitä voikaan olla?
Juuri nyt oon niin onnellinen.

Onko mitään hienompaa kuin istua Helsingin ytimessä kellon lähestyessä puolta yötä? Vieressä itselle tuntematon, ja silti niin tuttu, ystävä.
Se kun oikeasti ymmärtää kuinka onnekas on. Ja ennenkaikkea rohkea.



Mä en ikinä ole kokenut kuuluvani mihinkään, tuntevani ketään tai edes itseäni.
Oon ollut aina se joka on muuttanut itseään siksi että kuuluisi joukkoon tai kelpaisi. Maksanut ihmisille siitä että ne viettää aikaa mun kanssa ja mennyt mukaan kaikkeen mihin en ole halunnut.

Kuullut aina muilta sen etten tule selviämään elämästä jos olen tällainen.
Ja silti jäänyt aina yksin ihmettelemään sitä, miksi en selviä vaikka tein taas sen mitä en halunnut. Ihmetellyt sitä jopa niin paljon että kokenut kuoleman ainoaksi vaihtoehdoksi.

Jokin voima mussa heräsi tänään. Palo siihen, että löydän kyllä vielä paikkani ja ne ihmiset jotka tykkäävät musta juuri sellaisena mitä olen.
Sillä enää en halua muuttua. Haluan voida kulkea omat tieni, nähdä ehkä jotain mikä saa muuttumaan, mutta en kuulla enää kertaakaan neuvoja siitä millaisena olisin pidetympi tai menestyisin elämässä.

Lopulta vain minä itse voin päättää sen miten elämäni elän. Toivon, että jos huomaatte mun harhailevan muiden ihmisten jaloissa niin tuutte muistuttamaan siitä mitä oikeasti haluan.

Tää on kaunis päivä, mä oon sopivasti onnellinen

Krista näytti mulle Sokoksella yksi päivä kyltin, missä luki Onni ei tule etsien, vaan eläen.
Ja kai se väittämä täytyy todistaa (edes osittain) todeksi.

Juuri nyt onnea on:
... Tiskatut tiskit (kiitos äiti!)
... Baaripöydän valmistuminen
... Uudet musta-pinkit -juoksukengät
... Herkkusienet makaronilaatikossa
... Nauruun räjähtäminen junassa (kiitos aamulypsy..)
... Onnensanojen raaputtaminen
... Uusi vaalea neulepusero
... Ystävät



Vielä kun osaisi olla takertumatta kaikkeen kurjaan ja omaan epävarmuuteen.

Voi sitä elämää näinkin elää

Vietettiin V:n kanssa viikonloppu korvessa. Se oli muka Espoota.
Hotellihuoneen ikkunasta näkyi kalliota ja lampea ja käveltiin viisi kilometriä löytämättä yhtään kauppaa.
Mutta ihan huippumesta oli ja viikonloppu oli mitä parhain pitkästä aikaa.

Uskaltauduin viikonloppuna myös Serenan hurjiin vesiliukumäkiin. En oo ikinä ollut niiden(kään) ystävä, mutta mielessä kummitteli uudenvuodenlupaus. Sano vähemmän ei.
Lopulta yksi niistä hurjimmista liukumäistä muodostui mun lemppariksi ja sinne oli päästävä kokoajan!

Noin muuten on ihan perusarkea. Koitan saada vihdoin vaatekaapin kasaan (tästä lisää myöhemmin....) ja projekti romusta baaripöydäksi (huomaatteko, tälle prokkikselle on aina uusi nimi?) alkaa tulla valmista. Vielä työkaverin kanssa meinataan tehdä pieniä muutoksia pöytälevyyn jonka jälkeen vien sen kotiin ja jännitän kuinka käy niiden vääränlaisten naulojen kanssa. :D

Pitkästä aikaa voisi kuitenkin kuvitella että mulla olisi elämää - varsinkin vilkasta sellaista!
Seuraavalle kolmelle päivälle on kalenteriin merkitty muutakin kuin työvuorot ja ostin matkakorttiin kaksi viikkoa seutua, joten pääsen vähän seikkailemaankin aina kun siltä tuntuu!

Ps. Onko kuinka ärsyttävää kun en saa työkoneella lisättyä kuvia tähän? Mutta tuo kuva on aikalailla tasan vuoden vanha (taitaa olla mun viimeinen päivä pohjanmaalaisena)!
Niin ja tuo ensimmäinen kuva mun koti juuri nyt. Ei lisättävää........ Kumpaankaan.