Kuinka onnellinen sitä voikaan olla?
Juuri nyt oon niin onnellinen.
Onko mitään hienompaa kuin istua Helsingin ytimessä kellon lähestyessä puolta yötä? Vieressä itselle tuntematon, ja silti niin tuttu, ystävä.
Se kun oikeasti ymmärtää kuinka onnekas on. Ja ennenkaikkea rohkea.
Mä en ikinä ole kokenut kuuluvani mihinkään, tuntevani ketään tai edes itseäni.
Oon ollut aina se joka on muuttanut itseään siksi että kuuluisi joukkoon tai kelpaisi. Maksanut ihmisille siitä että ne viettää aikaa mun kanssa ja mennyt mukaan kaikkeen mihin en ole halunnut.
Kuullut aina muilta sen etten tule selviämään elämästä jos olen tällainen.
Ja silti jäänyt aina yksin ihmettelemään sitä, miksi en selviä vaikka tein taas sen mitä en halunnut. Ihmetellyt sitä jopa niin paljon että kokenut kuoleman ainoaksi vaihtoehdoksi.
Jokin voima mussa heräsi tänään. Palo siihen, että löydän kyllä vielä paikkani ja ne ihmiset jotka tykkäävät musta juuri sellaisena mitä olen.
Sillä enää en halua muuttua. Haluan voida kulkea omat tieni, nähdä ehkä jotain mikä saa muuttumaan, mutta en kuulla enää kertaakaan neuvoja siitä millaisena olisin pidetympi tai menestyisin elämässä.
Lopulta vain minä itse voin päättää sen miten elämäni elän. Toivon, että jos huomaatte mun harhailevan muiden ihmisten jaloissa niin tuutte muistuttamaan siitä mitä oikeasti haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti