Hädin tuskin viis miinus

Elämää.
Juoksemista, pöytälevyn käsittelyä ja eilinen sairaslomapäivä.

Mulla on kipuja. Ollut jo monta päivää, mutta en enää jaksanut.
Kai selkä halusi muistuttaa, että nyt mennään liian lujaa.
Olihan se osittain ennakoitavissa: juoksussa syntyy paljon tärähtelyä ja varsinkin aika huonoilla kengillä. 

Kaiken tuskan keskellä hermosärky on ja sen aiheuttama säteilykipu vasempaan jalkaan on jopa aika mielenkiintoinen.
On hassua miten jalka voi menettää toimintakykynsä lähes täysin sen vuoksi.
Aluksi se oli sitä, että jalka ei vain noussut paria senttiä enempää. Päkiä laahasi maata kokoajan ja joka askeleella piti varoa ettei kompuroi omaan jalkaansa.
Sitten se muutti muotoaan. Jalka toimi muuten aivan normaalisti, mutta kokoajan tuntuu että housut tippuvat jalasta. Tiedättekö. Paremmin sitä en osaa kuvailla.

Niin ja voi taivas mikä vessahätä sitä muka kokoajan on! :D Kun mun sairauden "vakavuusaste" selvisi, mua varoiteltiin että jonakin päivänä saatan menettää pidätyskyvyn ja silloin on kiire.
Sitä ei onneksi ole tapahtunut, mutta kieltämättä aika lähellä niitä hoitavia lihaksia? mun vauriot on. Siellä ne on viimeisen vuorokauden välittänyt aivoille jatkuvasti infoa siitä että voisi mennä vessaan ja vauhdilla. Mutta ei tässä mihinkään kiire ole. Ei vessaan eikä leikkauspöydälle.

Ja vähän harmittaa, etten oo saanut sitä mun pöytälevyä valmiiksi. Laitoin tänään ensimmäisen maalikerroksen ja on kyllä niin voittajaolo! Silti samalla on vähän blondifiilis. Rautakauppassa hävetti niin etten viitsinyt kysyä apua vaan käytin sinne 50 euroa tietämättä lopulta yhtään mistään mitään. Lisäksi aliarvioin suojahanskojen tarpeellisuuden ja se näkyy käsissä :D

Ikean reissulta mukaan tarttui hyllykkö, jonka kiinnitin kaljakärryihini kuin vanha tekijä.
Kokoamisen suhteen en ollutkaan aivan niin lahjakas. Nimittäin muutama ruuvi olisi nimensä mukaisesti kuulunut ruuvata, mutta päätin hoitaa sen homman vasaralla.

Siksi tulin myös siihen tulokseen, etten todellakaan aio käyttää ruuveja tässä pöytäprojektissakaan. Niinpä mulla on 100 kappaletta nauloja. Ja joo, aivan liian pitkiä ja todennäköisesti myös liian ohuita. :D Väliäkö tuolla hei!

Jos tämä oisi iltani viimeinen, osasinko olla onnellinen?

Sitä hyvää huomista sai odottaa hiukan useamman aamun ajan. Haaste päivän ensimmäisistä sanoista jäi nopeasti, sillä on ollut vähän sumuista.

Oon joutunut poistumaan välillä kesken matkan ulos peläten tukehtuvani. Ihan kuin joku olisi jatkuvasti pitänyt käsiä kaulalla ja välillä puristanut kunnolla.
Välillä oon joutunut väkisin juomaan vettä ja ruuat joidenka näkeminen ei okseta ovat olleet aika vähissä. Se alkoi viemään kropasta lopulta kaikki mehut ja viimeistään silloin tiesin ettei näin voi enää jatkua.

Niinpä avasin suuni eilen. Olin tiennyt jo pitkään, kenelle uskallan olla rehellinen, joten lopulta ilman mitään alkuselittelyjä pudotin palan sydäntäni hänen eteensä. Vedin kuitenkin liinat kiinni melkein yhtä nopeasti ja seuraavaksi tilanne olikin se, että hän sanoi tiedät mistä löydät mut kun oot valmis puhumaan ja lähti.

Jouduin ensimmäistä kertaa miettimään syitä tähän pahaan oloon. Mä olin vain pyörinyt kehää ja turvautunut parempaan huomiseen. Ja kun lopulta viimeisetkin palat osui yhteen tänään, olin valmis keskustelemaan ilman niitä en mä tiedä -vastauksia.

Tuntui hyvältä, kun halaamisen yhteydessä kerroin arvostavani häntä ja hän toisti sanat. Minulle.
Juuri tätä minä tarvitsin ja juuri arvottomuuden tunteen vuoksi minä tätä saatanan kehää pyörin.

Kuvat muistuttavat itseäni siitä, että vaikka jotkin asiat tuntuu olevan pelkkää paskaa - ei koko elämän tarvitse sitä olla.
Viikon kohokohtia tuon halausepisodin lisäksi ovat olleet Hyvät ja huonot uutiset -nauhoitukset ja projekti pöydänjalka Töölöstä Tapanilaan. Naurua ja niitä ihmisiä jotka saavat mut hymyilemään ei puutu näistä mistäkään.

Ps. Onko mitään parempaa kuin saada ruokahalunsa takaisin? Ruoka tuoksuu, maistuu ja näyttää paremmalta kuin pitkiin aikoihin.

Miten tuntuukaan tää niin tunteettoman ei-miltään -vaihe

Mun sydämeen on tullut vierailulle teini.

Se pistää mut suuttumaan pienistä asioista,
esittämään vahvaa,
murtumaan herkästi.
Se syöttää mun lauseisiin kirosanoja,
saa mut käyttämään sanoja ihan sama,
soittamaan melankolista musiikkia liian lujaa.

Ahdistaa,
oksettaa,
suututtaa,
pelottaa.

Mä käyn läpi niitä asioita mitä teinit pohtii.
Takerrun liikaa omaan teiniyteen,
suren sitä.

Meikit leviää,
saan näppyjä,
revin irti niitä,
istun suihkun alla,
jopa kaksi tuntia päivässä.

Keittiöstä paloi valo,
olohuoneesta romahti verhotanko,
lattiat täynnä kokoamattomia huonekaluja,
ostoslistalla vielä monia lisää.

Etsin ihmistä,
jota voisin katsoa silmiin.
Sanoa
mulla on niin saatanan paha olla.

---
Onneksi huominen on huomenna.
Ehkä silloin on hyvä.

Huomenta +haaste

Varmaan ainakin yksin asuvat tietävät, että vuorokaudessa on paljon tunteja joidenka aikana ei tule puhuttua sanaakaan. Muiden kanssa saattaa olla tekemisissä - mutta se kommunikointi hoidetaan ilman että tuotetaan puhetta.

Mun päivän ensimmäinen sana on usein huomenta ja se tapahtuu töissä. Puhun työssäni paljon, sillä tapaan päivittäin useita kymmeniä ihmisiä ja olen asiakaspalvelija.
Ja usein se kuusi ja puoli tuntia on ainoat puhumiset päivässä.

Tänään ensimmäiset lauseet tulivat kuitenkin jo työmatkalla.
Nimittäin
Jättäkää se tipu rauhaan. Saatana!

Mielestäni on ihan normaalia huutaa kahdelle harakalle, jotka raatelevat pikkulintua baanalla.
Nooooot.



Ps. Mulla on luonnoksissa odottamassa blogihaaste, mutta aloitan itse aivan toisenlaisen.

Yritän viikon ajan kirjata ylös päivän ensimmäisen lauseen (tekstareita jne. ei siis lasketa!) ja kertoa teille myös siitä, kenelle tämä lause osoitettiin.
Ja musta olis ihan tosi kivaa jos tekisitte saman!

Kokkola-tour

Takana pitkä viikonloppu Kokkolassa.
Ajallisesti pitkä, mutta lopulta aika lyhyt.

Ihanaa oli käydä, mutta ihanempaa oli tulla takaisin,
tokaisin tänään töissä.
Oli oikeasti aika mahtava reissu.

Kävin siskon lapsien kanssa elokuvissa,
pidin niitä sylissä enemmän kuin koskaan.
Kuulin kun ne kertoi kuinka ikävä niillä on mua ollut,
ja tunnustin että niin mullakin.
Pelasin niiden kanssa pelejä (ja annoin niiden fuskata)
sekä katselin heidän leikkejään.
Ihastelin niiden pikkuveljeä,
jonka suurimmat tehtävät ovat vielä vaipan täyttäminen,
huutaminen, syöminen sekä tietenkin nukkuminen.
Mutta on se ihana.
Se hymyilee mulle.

Vietin kokonaisen päivän serkun ja sen tyttären kanssa.
Käytiin kirppiksellä, syötiin vehnäruokia, juteltiin.
Halailin niiden kissoja haaveillen jälleen omista.
Kummityttö pyysi syliin usein, antoi pusuja,
painoi päänsä mun syliin ja silitti mua.
Muskarissa leikittiin ja laulettiin.
Niin ja opetin uuden sanan.
Bookah. Robinin versio on tosin vähän eri.

Lapsuuden ystävän kanssa käytiin syömässä ulkona.
Haaveiltiin kylpylälomasta ja puhuttiin tulevaisuudesta.
Käytiin ajaa kylärinkiä ja popitettiin huonoa musiikkia.
Istuttiin sen poikaystävän huoneessa ja pelattiin tabletilla.
Päädyin ystävän luokse yöksi ja sain yökaverikseni myös kaksi koiraa.
Nukuin lähes 12 tuntia.

Mun suosikkisana tuon reissun aikana taisi olla jumalauta.
En ikinä ole käyttänyt sitä sanaa ja kiroilukin on viime vuosina jäänyt,
mutta yllättäen tuo sana sopi kaikkeen.
Tokaisu, mitä kuulin eniten oli tuu nyt pois sieltä stadista/hesasta.
Ja mikä parasta (ja samalla hyvin surullista),
huomasin että ne piirit on aivan liian pienet mulle.