Voi muru!

On se sitten tosi hyvä fiilis, kun sut tunnistetaan.
Mietin jo valmiiksi jotain puhetta jossa kerron, että vedit sitä kurssia muutama viikko sitten Pohjanmaalla ja lässynlässynlää. Jännittää jotenkin muka ihan kamalasti, mutta päätän etten nyt pakene.
Sitten se lopettaa juttelun jonkun miehen kanssa, astuu alas lavalta, rutistaa mua lujasti ja sanoo voi muru. Ihmettelen ääneen, että kuinka sä voitkaan tunnistaa ja se naurahtaa, halaa uudestaan. Kyselee mun kuulumisia ja käskee, että mun pitää tulla kertomaan niitä jatkossakin.
Eikä se enään tunnu vuoden 1989 tangokuningattarelta tai siltä, jonka levyistä neljä on myynyt platinaa. Se tuntuu ihmiseltä, jonka on muka tuntenut aina. Siltä, jolta voisin muka milloin tahansa kysyä että tarviiko se lastenhoitajaa tai lähtiskö se kahville. Vaikken siis tietenkään kysy.

Noin muuten mulla menee kai ihan hyvin. Mitä nyt se uusi kamera pitäisi varmaan hankkia ja puhelinkin olisi kiva pistää vaihtoon. Mun pitäisi varmaan tehdä ihan joku hankintalista ja ruveta ostamaan kaikki ruoka jostakin isommasta kaupasta, jolloin tulisi myös säästöjä.
Oon tullut siihen tulokseen, että alotan fysioterapian kuitenkin uudelleen. Mulla on ollut nyt yli viikon kestävä kipujakso ja oon joutunut uudestaan pohtimaan, voinko ottaa vastaan mitään työpaikkaa. Vaikka nämä kipujaksot ovat onneksi jo todella harvinaisia, haluan myös pitää ne sellaisina. 

Ja mä tuhlaan tuhlaan tuhlaan kaikki pois

..Kaikki meni hyvin niin hyvin siihen asti kunnes kamerani muistikortinlukija lakkasi toimimasta. Jotenkin juuri mun tuuria.

Sen jälkeen rahaa on mennyt. Ja todellakin paljon. Perjantaihin asti pelkkään ruokaan ja hyvin fiksusti, mutta lauantaina junalippuun, pääsiäisherkkuihin ja muihin mahtavuuksiin. Sama juttu jatkunee tänään. Mutta hyvässä seurassa hyvää syötävää, mustaa huumoria ja todella paljon kuohuvaa pepsiä. Niin ja yksi koira.

Onneksi täällä maaseudulla - jonne matkasin eilen, ei kukaan tunne mua <3 Nimimerkillä kauppaan yövaatteissa ja kissanviiksissä. Huuli tosin ei vieläkään ole parantunut ja apteekissa yrittivät myydä 18 euroa maksavaa rasvaa (sisälsi kuulemma ihan oikeeta lähdevettä!) Olin järkevä ja päädyin viisi kertaa isompaan tuubiin, joka maksoi kolme kertaa vähemmän.

Ps. Sain eilen tietää, ettei Dubai ole maa Saksan vieressä.

Joka ikinen on ansainnut vieläkin parempaa

Viimeaikoina mulle on tullut tarve puhua. Noudattaa sitä samaa kaavaa kuin entisen blogin kanssa: aina kun jokin asia yhteiskunnassa ja elämässä noin muutenkin ärsyttää niin äkkiä vähän jakamaan tätä surusanomaa kaikille.
Tämän blogin haluan jäävän mieleen ennenkaikkea kuitenkin siitä, että se kirjoittaja on joku pinkkihullu, joka kokee kai jotain suurta mielenkiintoa My Little Poneihin.

Sen verran sanon kuitenkin, että oon vähän miettinyt. Ja sitten mietin vähän lisää, vielä lisää ja lopulta mietin että saisinko vaan nukkua kunnes en jaksa miettiä enään. Mutta eiköhän se miettiminen ala jo heti herättyä uudestaan. Ja sitten vielä kun töissä törmäät ihmiseen, jonka tunnistat siksi samaksi jonka itse näit peilistä viisi vuotta sitten.
Siihen samaan ajatukseen törmään myös Jonne Aaronin keikalla kun huudan eteenpäin, aina eteenpäin. Olen käyttänyt kolmen vuoden ajan termiä entinen minä ja nykyinen minä. Ehkä noiden väliin on kuitenkin mahdutettava myös kasvava minä, jota elän tänäänkin. Ja tämä minä todellakin menee eteenpäin.


Muistatte ehkä, kun puhuin siitä juoposta jonka tapasin junassa? Soiteltiin tänään. Alan oikeasti innostumaan siitä, että perustettaisiin firma. Meillä tuntuu olevan niin samanlaiset ajatukset koko firmaa kohtaan, että melkein jos olisin rikas ja hölmö niin meillä olisi nyt rakennus/siivousfirma, jonne palkattaisiin nuoria, jotka ovat työttömiä - mutta halukkaita tekemään töitä. Joka päivä alkometri laulais ja pidettäis huolta ettei siellä olis mitään hämäräbisneksiä.
Oon jotenkin tosi toivoton tulevaisuuden suhteen: mä en tiedä mitä haluan saatika minne tällä koulutuksella uskaltaa edes haaveilla. Tänään kuulin kun yksi sanoi kuinka huono harjoittelijan pitää olla että saa työssäoppimisesta ykkösen?!
Vissiin sellainen kuin minä. Joo okei, mä oon mokannut monta asiaa. Sanonut asioita jotka olisi voinut jättää sanomatta ja jättänyt sanomatta sen kaikista olennaisimman: miltä musta tuntuu.

Elämäni rahoissa - eikun rahoina ma&ti

Oon pitkään miettinyt, mihin sitä rahaa oikeasti menee. Ajattelin nyt ainakin viikon ajan tarkkailla tilannetta ottamalla kuvia ja kertomalla miksi ostin juuri tämän. Normaaliin elämiseen käytän tietenkin kaikkea, mitä olen ostanut jo aiemminkin, mutta en tietoisesti ole hamstrannut mitään kotiini.

MAANANTAI
Nostin automaatista 20 euroa, sillä olen jo aiemmin kokenut, että visan pistää vinkumaan useammin kuin kolikoita kilisemään. Sitten suuntasinkin vielä aavistus ennen sulkemisaikaa ruokaostoksille.

+ 85 snt makeisia työpaikalta
= 9.60e.

Ruokaa riittää onneksi tuosta myös tiistaille ja ehkä keskiviikkoevääksikin töihin.

TIISTAI
Kävin kaupassa ja ostin pussillisen herkkuja. En suinkaan itselleni enkä omilla rahoillani. Vaikka olisin varmasti tehnyt niin jos olisin ottanut rahat mukaan. Sen verran halpaa karkkia oli, ah!
Työpäivän jälkeen musta tuli taas tylsä. Osallistuin jonkun rahapalkinnon arvontaan ja päätin että nyt saa tämä kipu huulien ympärillä loppua. Mun huulet on ollut tosi rohtuneet jo melkein viikon ja ilmainen huulirasva ei tunnu auttavan.

 Lompakko fb-kirppikseltä 7 euroa. Kelpaa hyvin lompakoksi, jonne alan säästää rahaa, tai siis nostamaan säästötililtä rahaa käteiselle.... Ja salitreenien jälkeen 175g ruisleipää samalla hinnalla, millä ostin eilen ne makeiset. 85 senttiä!
Eli 1.40e+7e+0.85e= 9.25e Kai. Laskin päässä.

Niin ja loppuun vielä juttu, mitä jo vähän kerkesin liiotella facebookissa... Sain tänään kuntoutuspaikasta loppuraportin. Ilmoitin naamakirjassa, että olkapään tilanne oli kerrottu latinaksi, mutta Tiiaa lainatakseni "ymmärsin mä tuosta kaks sanaa. ..oikeen ja vasemman."
Tekin varmaan haluatte koittaa? Kliinisesti vasemmalla lähtötilanteessakin melko voimakas ylätrapezius-kireys, scalenukset kiristävät ja vasemmalla Adsonin-testi on selvästi positiivinen. Suhahdusta subclaviasta ei yläraaja yläasennossa tule. Oikealla puolella radialispulssi säilyy. Roosin testi on vasemmalla positiivinen.

YOLO

Tänään mun oli tarkoitus olla ahkera, mutta lopulta tajusin että miksi olla ahkera tänään kun voi aivan hyvin tehdä sen huomenna. Tai jättää tekemättä kokonaan.

Nyt blogitekstin kirjoittaminen saa korvata oppimispäiväkirjan tekemisen - opin kokoajan elämästä ihan kaikkea etten jaksa miettiä mitkä niistä tapahtuvat työssäoppimisen aikana tai varsinkaan liittyisivät oikeastaan mihinkään.
Tänään yks kysyi multa, onko tää nyt sitä mun unelma-ammattia. Enkä tosiaankaan tiedä, ainakin tämä on erittäin lähellä sitä. Vielä kun kroppa pysyisi mukana ja aurinko lämmittäisi seitsämältä aamulla bussipysäkillä.


Soittelin eilen äidin kanssa. Kerroin meneväni lauantaina kahden "pohjoosen tytön" kanssa kuuntelemaan mun miestä ja äiti kysyi että onko se puhelinmyyjä ottanut muhun siis yhteyttä.... Tajusin olevani aika toivoton romantikko - mulla on tällähetkellä kolme henkilöä joista puhun mun miehenä eikä kukaan niistä tietenkään tiedä tästä. Lisäksi näistä kahden kanssa olen puhunut siis vain kerran ja tämä kolmas ihanuus ei tiedä edes olemassaoloani. Pieni ristiriita kohtaa myös kun ajattelee että yhden kanssa olisin muuttamassa yhteen, toisen kanssa menossa kesällä naimisiin (olen jopa suunnitellut mitä kutsuissa lukisi) ja kolmannen kanssa tiedän paremmin lauantaina, vaikken olekaan menossa sen kanssa puhumaan ja epäilen vähän, pääsemmekö edes koskaan perille Kristan ja Jennin tuntien..! :D

"..lähet vasemmalle, portaat alas ja kun pääset ulos niin sitten oikealle ja suoraan vaan niin mun ärrä on siinä. :)" Helpot ohjeet vai mitä? NOOOOT. Oon alkanut harrastamaan päivittäin - en kuntosalilla käyntiä - vaan eksymistä. Nykyään onneksi ei tarvitse murehtia onko siihen varaa, sillä saan liikkua Helsingissä samalla hinnalla aivan kuinka paljon tahansa! Ja vaikka eräs kaverini sanoi että se, että osaan kulkea bussilla 23 ei tarkoita että osaisin liikkua Helsingissä niin mä oon alkanut sopeutua. Kotiutua.

Kolmatta linjaa takaisin

Kaaduin. Kaksi ensimmäistä sekuntia pyöri päässä lause jonka sanoin vain muutama tunti aiemmin. Ei ole varaa jäädä sairaslomalle jos meinaa valmistua ajoissa. Vasta sen jälkeen mietin, toimiiko jalat, luiskahtiko pullistunut välilevy pois paikoiltaan ja ne muut kootut kauhukuvat siitä kun kaatuu selkä edellä paksuun jäähän. Kaksi sekuntia. Tajusin etten pääse ylös. Ihmiset kulkevat ohi. Kuulen juoksuaskelia ja lopulta vieressä olevaa vartijaa kiinnostaa olenko kunnossa. Eikä minulla ole aikaa ajatella mitään muuta kuin kymmenen metriä eteenpäin.
Seuraavaksi istun haastattelussa. Maanantaina alkaa työssäoppiminen. Lopetin hakemuksien laskemisen (mutten todellakaan kirjoittamista) kolmentoista jälkeen. Nyt minulla on paikka.
Viisi tuntia aiemmin. Palautin opinnäytetyön. 16 sivua ja kaksi viikkoa myöhässä.

Olen onnellinen. Siitäkin huolimatta että selkäni näyttää samalta kuin dalmatialaiskoiran, vaatii kipulääkkeitä ja vatsani on täynnä Lotan tekemiä mustikka-kinuskimuffinseja suklaakuorrutteella. Niin ja taikinaa tietenkin.

Haloo Helsinki!

Tuollaisen avautumispostauksen jälkeen on vaikea kirjoittaa mistään, mutta ei nyt viitsi blogia sen takia lopettaa että välillä on vähän vaikeaa. Sitä paitsi osaisinko arvostaa tätä naamalla olevaa virnettä jos se ei välillä olisi kateissa?


Mä olen nyt helsinkiläinen. Eilen oli aprillipäivä ja mun kirjat siirtyi Helsinkiin. Oon ilmoittanut uuden osoitteen jo koulullekin ja oon oikeesti aika onnellinen tästä tilanteesta. Enää se ajatus Helsinkikodista ei tunnu niin kamalalta. Itseasiassa se suurin paha olo ja epätoivo helpotti vielä samana iltana.

Eräs kaveri lohdutti, että mun tuntemukset kuuluu asiaan ja tutkimuksien mukaan menee 2 kuukautta ennenkuin uutta asuntoa voi sanoa kodiksi. En kuitenkaan enää usko, että kotoutuminen kestää tässä tapauksessa niinkään kauan. Huomaan kuitenkin ollessani perheen ja suvun lähellä, että kaipaan kuitenkin kokoajan jotain. Kävin tapaamassa kummityttöänikin ja vaikka pelkäsin että takerrun ja ikävöin ennenkuin lähdenkään, niin suunnittelin vain mitä kaikkea lähetän postin mukana hänelle.

Vielä tämä viikko pitäisi jaksaa koulussa ahertaa ja sitten kohti tuntematonta. Kirjaimellisesti, sillä työssäoppiminen alkaa maanantaina, vaan paikkaa ei näy missään. Mutta jos jostain oon varma niin siitä, että tästä tulee ihan huippu kevät ja kesä!