Jos ei heilaa helluntaina niin jono juhannuksena. ..Ainakin R-kioskilla.

Viimeisen viikon aikana olen....

*Etsinyt kaksi tuntia pankkia - löytämättä
*Etsinyt etsivän nuorisotyöntekijän kanssa asuntoja
*Etsinyt kivaa juhannustanssimekkoa
*Etsinyt..... no ehkä vähän kaikkea muutakin. Eksyminenkin muuttui taas aika helpoksi kun rakas ratikkapysäkkini on pois käytöstä.

*Matkustanut yöbussilla Kangasniemelle
*Ollut ilman hammasrautoja monta päivää, sillä jätin ne Helsinkiin...
*Saunonut
*Uinut järvessä
*Syönyt ulkona

*Ollut juhannustansseilla Syvälahden tanssilavalla (tosin en tanssinut!)
*Halaillut Arjan kanssa ("Mä jo kahdesti katsoin että oletko se sinä ja olit se sinä" <3)
*Saanut Sami Sarjulan (Salkkari-Ossi!!) nimikirjoituksen ja kertonut sille faktoja sen lapsuudesta
*Laulanut kyseisen tyypin ja "muutaman muun" kanssa Robinin biisin

*Ihaillut juhannuskokkoa ja nauttinut sen lämmöstä
*Ajanut autolla juuri niin huonosti kuin oletinkin
*Pelannut monia tuntia Unoa ja Sims3:sta
*Lenkittänyt, leikittänyt ja rapsuttanut Tiian perheen koiraa
*Syönyt monta litraa jäätelöä ja muita herkkuja
*Katsonut kaksi tuotantokautta Pasilaa
*Ollut ihailemassa vanhoja astioita

Ja nyt mun elämä on taas tylsää. Sain liikaa tukiaisia ja oon tehnyt ajatuskarttoja aiheesta minä ja työ, minä ja opiskelu ja minä etsivän nuorisotyön asiakkaana :D

 <3 Ensimmäinen yhteiskuva Arjan kanssa. Muistin taas, miksi en ole aiemmin pyytänyt sellaista..! :D Musta alkaa muutenkin tuntumaan, että nää "fanitapaamiset" ei ole aina ihan normaalimmista päästä. Jos mun ensimmäinen asia Sami Sarjulalle on että se on varastanut mun kaverin siskolta makkaraa ja Arjalta kysyin heti ensimmäisenä että mitä se oikeen on juonnu..

Sweet home

..Kaikissa sen merkityksissä.
Mä olen ollut nyt kolmessa asuntonäytössä. Ensimmäinen muistutti ehkä vähän enemmän sirkusta kuin kotia, toisessa oli kaikki kohdallaan ja kolmannessakin jo näin itseni. Vaikka näitä kaikkia asuntoja on mun lisäksi ollut katsomassa korkeintaan kolme (ja katsoin, että yhteen asuntoon oli ilmoitettu uusi näyttöpäiväkin jo) niin varmaan tämä epävakaa elämäntilanne pistää muutkin kuin mut pelkäämään.
Tähän nykyiseen seitsämään neliöön mahtuu ilmeisesti myös hometta. Mä oon oireillut homeelle joskus alakoulussa jatkuvalla poskiontelotulehduskierteellä. Sen jälkeen ei ole ollut mitään selkeitä oireita, vaikka muilla olisikin ollut. Jotenkin kuitenkin nyt oirehdin hyvin voimakkaasti ilman mitään muita flunssan oireita (viimeyönä luulin myös tukehtuvani ja sitä kokemusta ei voi verrata mihinkään edelliseen.) Pitkästä aikaa mulla on ollut sellainen olo, että vaikka sanottavaa olisi niin en halua puhua. Sattuu aivan järkyttävästi ja hävettää jo ihan itsekin, kuinka rumaa ääntä suusta pääsee.


Pari päivää sitten tutustuin Kallion kahviloihin. Niin, mulla oli ensimmäinen tapaaminen etsivän nuorisotyöntekijän kanssa. Tuntuu jotenkin jopa vähän väärältä, että oon ensin koulussa opiskellut mitä ne (ja mahdollisesti me tulevaisuudessamme) tekee ja sitten oonkin kuulemassa toimintasuunnitelmaa mun kohdalle. Kuinka mulla pitäisi perjaatteessa olla valmiudet ohjata ja tukea samassa tilanteessa olevia ja yllättäen tajuankin olevani asiakas. Yritän nyt kuitenkin ottaa tästä kaiken hyödyn irti ja oppia hyväksymään, että joskus ohjaajakin tarvitsee ohjausta.

Oon ollu luonteeltani aina sellainen, että haluan tehdä kaikkea - varsinkin jotain hyödyllistä. Ja sitten kun yllättäen ei tarvisi kuin täyttää pari paperia ja elää verorahoilla niin se ei tunnu riittävän. Turhaudun aivan kaikkeen ja mun mielialat heittelee voimakkaasti.
Onneksi en kuitenkaan ole ihan täysin syrjäytynyt nuori. Oltiin nimittäin eilen Kristan kanssa katsomassa Teinipalatsissa (tai jätkäpalatsi se tuntui olevan.. :D) Fast & furious 6!

Olen luovuttaja

Mä oon ajatellut aina, että jos meidän kehossa on jotain, mikä uusiutuu ja josta joku toinenkin voi hyötyä, niin miksi se täytyisi kuitenkin omia vain itselleen.
Mun kohdalla kyseessä olisi verenluovutus. Siitäkin huolimatta että pyörryn yleensä aina kun piikki menee ihoni lävitse, mutta minä en kuole siihen - toisin kuin se, joka ei voi saada verensiirtoa siksi ettei verta ole.
Kuitenkin kun lopulta täytin vaaditun 18 vuotta, oli syitä ja tekosyitä vähän liikaa. Punaisen ristin vaatimukset on tietenkin myös aika tiukat ja tammikuussa pakkaa tuli sekoittamaan vielä tuo alahuulta koristava huulilävistys, josta tuli siis neljän kuukauden kielto. Sitten tuli vähän myöhemmin vielä akupunktio ja neljän kuukauden laskeminen alkoi alusta.

Maanantaina mä lopulta sitten menin Sanomatalon veripalveluun kysyäkseni, estääkö mun käyttämä lääkitys luovuttamisen ja onko noin muutenkaan mitään syitä, miksi en voisi luovuttaa verta. Hetkeä myöhemmin löysin itseni puristamasta sideharsokääröä, vaikka en ajatellut asiaa tekeväni vielä.

Hoitajan lauseet "Tämä ei ole luovutus." "Voit tulla joku toinen päivä kokeilemaan uudestaan ja jos ei silloinkaan tule verta tarpeeksi niin kannattaa miettiä muita keinoja auttaa."
Vaikka se ei ole sen vika - eikä kenenkään muunkaan - niin eniten ärsytti se anteeksi pyytely. Huomasin, että on tajuttoman vaikeaa kestää pettymys, minkä oma kroppa voi aiheuttaa. Tietenkin selkäsairauden myötä niitä on koettu paljon, mutta aina on voinut asettaa jonkun tavoitteen ja mennä sitä kohti. Verisuonille en voi mitään (vaikka tänään kysyinkin Jenniltä että voikohan verisuonia kasvattaa samalla tavalla kuin jotkut kasvattaa lihaksia pillereillä... :D)
Tuntui typerältä saada pinssi ensimmäisestä luovutuskerrasta ja kangaskassi, missä lukee "hengenpelastaja." Valettahan se on.

 Ps. Söin tänään hodarin ärrällä. Ja oli muuten oikeesti hyvää. Vaikka mun tekemää lasangnettea ja avokadosalaattia ei voita mikään. Nyt mä kuitenkin rupeen peseen pyykkiä, sit voisin vähän syödä edellämainittuja herkkuja ja sitten elämäni ensimmäinen asuntonäyttö!! Tai no toinen, mutta siitä ensimmäisestä en juurikaan muista mitään. Mitä nyt lopulta muutettiin siihen asuntoon.

Kaivarista keskustaan, on kesä tullut Suomeen taas

Kun mä kaksi kuukautta sitten muutin tähän koirankoppiin, pelkäsin että mulle käy kuten joillekin muille ensimmäiseen omaan kotiin muuttaville. Loppumattomat tuparit, bilettäminen ja myös yksin ryyppääminen.
Mä löysin kuitenkin päivärytmin heti, mun piti olla aina joko aamusta tai viimeistään puolenpäivän jälkeen työssäoppimassa. Mä kävin joskus ennen työpäivää kuntosalilla, joskus illalla katsomassa siellä salkkareita. Vaikka en tuntenut juuri ketään ei mulle tullut kertaakaan mieleen, että alkaisin juomaan tylsyyttäni.

Nyt tilanne on vähän eri. Kämppä on sama, ihminenkin melkein, mutta päivärytmin tekijä puuttuu. Mutta siltikään mä en ole löytänyt vieläkään syytä sille, miksi alkaisin juomaan. Mä olen rauhoittunut. Se tyttö, joka luuli jopa itse kärsivänsä ADHD:sta on poissa. Tässä seitsämässä neliössä on tilaa mulle ja tuo lukko antaa rauhaa sille, ettei kukaan voi tulla tänne jos en halua. Mulla on koti.
Onhan mulla välillä siis ihan tajuttoman tylsää. Mä koitan keksiä joka päivälle jotain tekemistä ja ihan pienimmätkin asiat pääsee mun kalenteriin. Viimeaikoina on ollut vähän rankkaa senkin takia, että mun opintolainarahat loppui. Ne samat rahat, joilla ajattelin maksavani seuraavan asunnon vuokravakuuden.

Mä meen huomenna työkkäriin. Kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla päätin, etten jaksa jonottaa (heh, juuri kun pääsin mainitsemasta että mulla ei oo parempaakaan tekemistä! :D) ja toisella kerralla olin jo että nyt tai ei koskaan. Kolmessa tunnissa kerkeää päästä yllättävän monta Angry Birds tasoa läpi. Vaan hyvä onni ei jatkunut seinän toisella puolella. Anteeksi en voi auttaa, kiitos ja näkemiin.
Niin ja sossupalaverikin on huomenna. Kukaan ei varmasti haluaisi vapaaehtoisesti olla sosiaalihuollon asiakas, mutta juuri nyt mä olen onnellinen että näin tapahtui. Melkein meinas usko loppua siinä vaiheessa kun täytin lomakkeita toiseen kertaan ja ravasin ympäri virastoja maksamassa papereista, joita ilman en voi saada rahaa. Kunnes mun viralliseksi statukseksi tuli sossupummi ja pari päivää sitten toimeentulotuki mätkähti mun tilille.

Ps. Söin tänään jäätelöä, jota tilasin saadakseni selvyyden mitä se on. Siinä oli rusinoita, mutta loppu jäi edelleen arvoitukseksi. Enkä todellakaan aio tilata sitä uudestaan, jäi traumat kun se suli aika kovaa vauhtia mun vaatteille.

Syksyllä en tuu enää kouluun, kirjoitan heihei luokan tauluun

Kolmen vuoden aherrus on nyt ohi. Perjantaina oli mun 12. kevätjuhla. Se tilaisuus, kun kuuluu halata kaikkia opettajia ja kiittää. Vaan nyt siinä kiitoksessa on oikeasti sisältöä. Opin myös sanomaan anteeksi ihmiselle, joka oli ennen rakas. Ehkä jatkossa en yritä unohtaa niitä joiden seuraa oikeasti kaipaan, vaan opin myöntämään välillä mokanneeni.

Mulle oli järjestetty kotikaupungissa pienet juhlat (mitä nyt aluksi näytti siltä, etten edes kerkeä itse paikalle! :D), joissa oli mulle rakkaita ihmisiä ja tietenkin jotain syötävää. Oli tosi kiva nähdä niitä kaikkia, joita tulee oikeasti nähtyä aivan liian harvoin. Osa sellaisiakin, jotka eivät edes tienneet muutostani ja osa niitä, jotka nyt muuten vain eivät pidä siitä, että musta tuli suuren kaupungin tyttö.
Juhlien jälkeen mentiin mun kaverin kanssa erään ravintolan terassille istumaan, sieltä on vaan niin täydelliset näköalat merelle. Sitten haettiin kaksi niiden koiraa ja juostiin miehiä hyttysiä pakoon. Niin ja pitkästä aikaa mun olkapäillä ja hupussa asui rottia!

Lauantaina oli vielä yhden toisen kaverin valmistujaiset ja viihdyinkin siellä yli viisi tuntia..! Kerkesin katsoa kaverin pikkusisaruksien kanssa leffoja, vierailla tarjoilupöydässä muutamasti, juoda usean kupin teetä ja vähän juoruillakin. Kieltämättä siis aika tapahtumarikas ja mahtava viikonloppu, joka huipentuu neljän tunnin junamatkaan ja siihen että mä saan ensimmäistä kertaa omaan kotiini yökylävieraan!

(Harvinaista kyllä, mutta kerrankin kaikki tässä olevat kuvat on tallentanut mun rakas lumia. Otin teille jopa muutaman videon, mutta itsekritiikin iskemänä jätän ne julkaisematta)