Tätäkö elämä on

*Töitä jäljellä vajaa kaksi kuukautta. Olen alkanut pitämään työstäni aina välillä ja löytänyt täältä ihmisiä joita voin kutsua leikkimielisesti perheekseni.
*Pisteet ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ei riittäneet. Tänäkään vuonna.
*Sain kutsun työhaastatteluun.

*Vietin viisi päivää Kokkolassa. Se oli ihan kivaa.
*Mun kummityttö kutsuu mua tädiksi ja kummipoika nauraa paljon. Prinsessat on jo niin isoja etteivät viihdy kainalossa kuin hetken.
*Kokkolassa on parhaita kevätrullia ja vedin niiden kanssa överit useana päivänä. Sen näkee naamasta.... ;D

*Usean vuoden tauon jälkeen voin taas pikkuhiljaa varovasti kutsua itseäni western-tytöksi. Hevosen selässä on käyty nyt istumassa kuusi kertaa ja itseinho kasvaa kerta toisensa jälkeen. Ja silti samalla oon voittaja.
*Näen edelleen unia missä kissani kuolee, koska olen unohtanut hänet. Unohtaminen on kuitenkin mahdotonta, sillä hän kirjaimellisesti roikkuu hampaillaan nilkoissani ja kun työnnän hänet pois on hän kynsillä kiinni ranteissa. Sen unen tarve on mitätön ja se ei voi sietää sitä että minä tarvitsen silti unta.




*Oon muuttunut. Opettelen käyttämään sanoja kiitos ja anteeksi, olemaan muille ystävällinen, puhumaan asioista joista ennen vaikenin, luottamaan toiseen - ehkä myös itseeni.
*Ja niin yllättävää kun se onkin, on muutoksen aiheuttaja toinen ihminen. Ja vaikka lupasin ettei niin saa käydä enää koskaan, oon todella onnellinen.

Juuri nyt haluaisin pukeutua hienosti, tehdä hiuksille ja naamalle jotain ja nauttia yöllisestä, lämpimästä Helsingistä. Juoda ehkä terassilla yhden tai kaksi siideriä. Humala ei kuulu enää haaveisiin.

Vaikka pelkäsinkin ettet välitä hullusta

Niin sitä elämä heittelee.

Olen saanut kuulla töissä monilta että kannan itseäni nykyisin itsevarmemmin ja olen poikkeuksellisen onnellinen. Toisinaan havahdun kysymykseen mikä noin hymyilyttää.
Eikä edes se että pyöräni varastettiin ja kodistani paloi sulake kiukaan mentyä oikosulkuun tunnu harmistuttavan.

Jokainen hetki on uuden opettelua ja välillä tuntuu vaikealta kun ei halua valehdella eikä kertoa liikaa. Kävi tämän onnen kanssa miten tahansa, olen oppinut elämästä viimeisien viikkojen aikana enemmän kuin koskaan aiemmin.



Välillä on vaikea keskittyä miettimään milloin ruoka on valmista ja toisinaan huomaan etsiväni itselleni omistusasuntoa Helsingistä. Ehkä haaveilu on se mikä pitää minut elossa.
Aivan kuin elämälläni olisi vihdoin suunta.

Uusi perheenjäsen

Viikko sitten päättyi yksinasuminen. Mun luokse muutti vaasalainen naisenalku.

Kahdeksanviikkoinen kissaneiti Una.

Mulle oli alusta asti tärkeää että nimellä on jokin tarina eikä sitä voi sekoittaa ihmiseen. Niinpä ajatus siitä että nimen täytyy merkitä numeroa yksi oli luonteva - onhan hän ensimmäinen oma lemmikkini. Kun sukupuoli viimein selvisi, muuttui nimi Uno luontevasti naisellisemmaksi.

En voi väittää olevani onnellinen kissanomistaja, vaikka Una onkin aivan loistokatti. Kannan hänestä jatkuvaa huolta ja jos hän ei työpäivän jälkeen tule ovelle vastaan alkaa sydän lyömään voimakkaasti.

Silti onnenkyyneliä on vuodatettu enemmän kuin koskaan aiemmin. Se rakkaus mitä tuo kissa todennäköisesti mua kohtaan tuntee on jotain aivan uskomatonta. Ja taidan mäkin olla aika rakastunut.

Aivan kuin Una olisi ollut elämässäni aina.

Joskus harhailen, tänään olen onnellinen

 Kuinka onnellinen sitä voikaan olla?
Juuri nyt oon niin onnellinen.

Onko mitään hienompaa kuin istua Helsingin ytimessä kellon lähestyessä puolta yötä? Vieressä itselle tuntematon, ja silti niin tuttu, ystävä.
Se kun oikeasti ymmärtää kuinka onnekas on. Ja ennenkaikkea rohkea.



Mä en ikinä ole kokenut kuuluvani mihinkään, tuntevani ketään tai edes itseäni.
Oon ollut aina se joka on muuttanut itseään siksi että kuuluisi joukkoon tai kelpaisi. Maksanut ihmisille siitä että ne viettää aikaa mun kanssa ja mennyt mukaan kaikkeen mihin en ole halunnut.

Kuullut aina muilta sen etten tule selviämään elämästä jos olen tällainen.
Ja silti jäänyt aina yksin ihmettelemään sitä, miksi en selviä vaikka tein taas sen mitä en halunnut. Ihmetellyt sitä jopa niin paljon että kokenut kuoleman ainoaksi vaihtoehdoksi.

Jokin voima mussa heräsi tänään. Palo siihen, että löydän kyllä vielä paikkani ja ne ihmiset jotka tykkäävät musta juuri sellaisena mitä olen.
Sillä enää en halua muuttua. Haluan voida kulkea omat tieni, nähdä ehkä jotain mikä saa muuttumaan, mutta en kuulla enää kertaakaan neuvoja siitä millaisena olisin pidetympi tai menestyisin elämässä.

Lopulta vain minä itse voin päättää sen miten elämäni elän. Toivon, että jos huomaatte mun harhailevan muiden ihmisten jaloissa niin tuutte muistuttamaan siitä mitä oikeasti haluan.

Tää on kaunis päivä, mä oon sopivasti onnellinen

Krista näytti mulle Sokoksella yksi päivä kyltin, missä luki Onni ei tule etsien, vaan eläen.
Ja kai se väittämä täytyy todistaa (edes osittain) todeksi.

Juuri nyt onnea on:
... Tiskatut tiskit (kiitos äiti!)
... Baaripöydän valmistuminen
... Uudet musta-pinkit -juoksukengät
... Herkkusienet makaronilaatikossa
... Nauruun räjähtäminen junassa (kiitos aamulypsy..)
... Onnensanojen raaputtaminen
... Uusi vaalea neulepusero
... Ystävät



Vielä kun osaisi olla takertumatta kaikkeen kurjaan ja omaan epävarmuuteen.

Voi sitä elämää näinkin elää

Vietettiin V:n kanssa viikonloppu korvessa. Se oli muka Espoota.
Hotellihuoneen ikkunasta näkyi kalliota ja lampea ja käveltiin viisi kilometriä löytämättä yhtään kauppaa.
Mutta ihan huippumesta oli ja viikonloppu oli mitä parhain pitkästä aikaa.

Uskaltauduin viikonloppuna myös Serenan hurjiin vesiliukumäkiin. En oo ikinä ollut niiden(kään) ystävä, mutta mielessä kummitteli uudenvuodenlupaus. Sano vähemmän ei.
Lopulta yksi niistä hurjimmista liukumäistä muodostui mun lemppariksi ja sinne oli päästävä kokoajan!

Noin muuten on ihan perusarkea. Koitan saada vihdoin vaatekaapin kasaan (tästä lisää myöhemmin....) ja projekti romusta baaripöydäksi (huomaatteko, tälle prokkikselle on aina uusi nimi?) alkaa tulla valmista. Vielä työkaverin kanssa meinataan tehdä pieniä muutoksia pöytälevyyn jonka jälkeen vien sen kotiin ja jännitän kuinka käy niiden vääränlaisten naulojen kanssa. :D

Pitkästä aikaa voisi kuitenkin kuvitella että mulla olisi elämää - varsinkin vilkasta sellaista!
Seuraavalle kolmelle päivälle on kalenteriin merkitty muutakin kuin työvuorot ja ostin matkakorttiin kaksi viikkoa seutua, joten pääsen vähän seikkailemaankin aina kun siltä tuntuu!

Ps. Onko kuinka ärsyttävää kun en saa työkoneella lisättyä kuvia tähän? Mutta tuo kuva on aikalailla tasan vuoden vanha (taitaa olla mun viimeinen päivä pohjanmaalaisena)!
Niin ja tuo ensimmäinen kuva mun koti juuri nyt. Ei lisättävää........ Kumpaankaan.

Hädin tuskin viis miinus

Elämää.
Juoksemista, pöytälevyn käsittelyä ja eilinen sairaslomapäivä.

Mulla on kipuja. Ollut jo monta päivää, mutta en enää jaksanut.
Kai selkä halusi muistuttaa, että nyt mennään liian lujaa.
Olihan se osittain ennakoitavissa: juoksussa syntyy paljon tärähtelyä ja varsinkin aika huonoilla kengillä. 

Kaiken tuskan keskellä hermosärky on ja sen aiheuttama säteilykipu vasempaan jalkaan on jopa aika mielenkiintoinen.
On hassua miten jalka voi menettää toimintakykynsä lähes täysin sen vuoksi.
Aluksi se oli sitä, että jalka ei vain noussut paria senttiä enempää. Päkiä laahasi maata kokoajan ja joka askeleella piti varoa ettei kompuroi omaan jalkaansa.
Sitten se muutti muotoaan. Jalka toimi muuten aivan normaalisti, mutta kokoajan tuntuu että housut tippuvat jalasta. Tiedättekö. Paremmin sitä en osaa kuvailla.

Niin ja voi taivas mikä vessahätä sitä muka kokoajan on! :D Kun mun sairauden "vakavuusaste" selvisi, mua varoiteltiin että jonakin päivänä saatan menettää pidätyskyvyn ja silloin on kiire.
Sitä ei onneksi ole tapahtunut, mutta kieltämättä aika lähellä niitä hoitavia lihaksia? mun vauriot on. Siellä ne on viimeisen vuorokauden välittänyt aivoille jatkuvasti infoa siitä että voisi mennä vessaan ja vauhdilla. Mutta ei tässä mihinkään kiire ole. Ei vessaan eikä leikkauspöydälle.

Ja vähän harmittaa, etten oo saanut sitä mun pöytälevyä valmiiksi. Laitoin tänään ensimmäisen maalikerroksen ja on kyllä niin voittajaolo! Silti samalla on vähän blondifiilis. Rautakauppassa hävetti niin etten viitsinyt kysyä apua vaan käytin sinne 50 euroa tietämättä lopulta yhtään mistään mitään. Lisäksi aliarvioin suojahanskojen tarpeellisuuden ja se näkyy käsissä :D

Ikean reissulta mukaan tarttui hyllykkö, jonka kiinnitin kaljakärryihini kuin vanha tekijä.
Kokoamisen suhteen en ollutkaan aivan niin lahjakas. Nimittäin muutama ruuvi olisi nimensä mukaisesti kuulunut ruuvata, mutta päätin hoitaa sen homman vasaralla.

Siksi tulin myös siihen tulokseen, etten todellakaan aio käyttää ruuveja tässä pöytäprojektissakaan. Niinpä mulla on 100 kappaletta nauloja. Ja joo, aivan liian pitkiä ja todennäköisesti myös liian ohuita. :D Väliäkö tuolla hei!

Jos tämä oisi iltani viimeinen, osasinko olla onnellinen?

Sitä hyvää huomista sai odottaa hiukan useamman aamun ajan. Haaste päivän ensimmäisistä sanoista jäi nopeasti, sillä on ollut vähän sumuista.

Oon joutunut poistumaan välillä kesken matkan ulos peläten tukehtuvani. Ihan kuin joku olisi jatkuvasti pitänyt käsiä kaulalla ja välillä puristanut kunnolla.
Välillä oon joutunut väkisin juomaan vettä ja ruuat joidenka näkeminen ei okseta ovat olleet aika vähissä. Se alkoi viemään kropasta lopulta kaikki mehut ja viimeistään silloin tiesin ettei näin voi enää jatkua.

Niinpä avasin suuni eilen. Olin tiennyt jo pitkään, kenelle uskallan olla rehellinen, joten lopulta ilman mitään alkuselittelyjä pudotin palan sydäntäni hänen eteensä. Vedin kuitenkin liinat kiinni melkein yhtä nopeasti ja seuraavaksi tilanne olikin se, että hän sanoi tiedät mistä löydät mut kun oot valmis puhumaan ja lähti.

Jouduin ensimmäistä kertaa miettimään syitä tähän pahaan oloon. Mä olin vain pyörinyt kehää ja turvautunut parempaan huomiseen. Ja kun lopulta viimeisetkin palat osui yhteen tänään, olin valmis keskustelemaan ilman niitä en mä tiedä -vastauksia.

Tuntui hyvältä, kun halaamisen yhteydessä kerroin arvostavani häntä ja hän toisti sanat. Minulle.
Juuri tätä minä tarvitsin ja juuri arvottomuuden tunteen vuoksi minä tätä saatanan kehää pyörin.

Kuvat muistuttavat itseäni siitä, että vaikka jotkin asiat tuntuu olevan pelkkää paskaa - ei koko elämän tarvitse sitä olla.
Viikon kohokohtia tuon halausepisodin lisäksi ovat olleet Hyvät ja huonot uutiset -nauhoitukset ja projekti pöydänjalka Töölöstä Tapanilaan. Naurua ja niitä ihmisiä jotka saavat mut hymyilemään ei puutu näistä mistäkään.

Ps. Onko mitään parempaa kuin saada ruokahalunsa takaisin? Ruoka tuoksuu, maistuu ja näyttää paremmalta kuin pitkiin aikoihin.

Miten tuntuukaan tää niin tunteettoman ei-miltään -vaihe

Mun sydämeen on tullut vierailulle teini.

Se pistää mut suuttumaan pienistä asioista,
esittämään vahvaa,
murtumaan herkästi.
Se syöttää mun lauseisiin kirosanoja,
saa mut käyttämään sanoja ihan sama,
soittamaan melankolista musiikkia liian lujaa.

Ahdistaa,
oksettaa,
suututtaa,
pelottaa.

Mä käyn läpi niitä asioita mitä teinit pohtii.
Takerrun liikaa omaan teiniyteen,
suren sitä.

Meikit leviää,
saan näppyjä,
revin irti niitä,
istun suihkun alla,
jopa kaksi tuntia päivässä.

Keittiöstä paloi valo,
olohuoneesta romahti verhotanko,
lattiat täynnä kokoamattomia huonekaluja,
ostoslistalla vielä monia lisää.

Etsin ihmistä,
jota voisin katsoa silmiin.
Sanoa
mulla on niin saatanan paha olla.

---
Onneksi huominen on huomenna.
Ehkä silloin on hyvä.

Huomenta +haaste

Varmaan ainakin yksin asuvat tietävät, että vuorokaudessa on paljon tunteja joidenka aikana ei tule puhuttua sanaakaan. Muiden kanssa saattaa olla tekemisissä - mutta se kommunikointi hoidetaan ilman että tuotetaan puhetta.

Mun päivän ensimmäinen sana on usein huomenta ja se tapahtuu töissä. Puhun työssäni paljon, sillä tapaan päivittäin useita kymmeniä ihmisiä ja olen asiakaspalvelija.
Ja usein se kuusi ja puoli tuntia on ainoat puhumiset päivässä.

Tänään ensimmäiset lauseet tulivat kuitenkin jo työmatkalla.
Nimittäin
Jättäkää se tipu rauhaan. Saatana!

Mielestäni on ihan normaalia huutaa kahdelle harakalle, jotka raatelevat pikkulintua baanalla.
Nooooot.



Ps. Mulla on luonnoksissa odottamassa blogihaaste, mutta aloitan itse aivan toisenlaisen.

Yritän viikon ajan kirjata ylös päivän ensimmäisen lauseen (tekstareita jne. ei siis lasketa!) ja kertoa teille myös siitä, kenelle tämä lause osoitettiin.
Ja musta olis ihan tosi kivaa jos tekisitte saman!

Kokkola-tour

Takana pitkä viikonloppu Kokkolassa.
Ajallisesti pitkä, mutta lopulta aika lyhyt.

Ihanaa oli käydä, mutta ihanempaa oli tulla takaisin,
tokaisin tänään töissä.
Oli oikeasti aika mahtava reissu.

Kävin siskon lapsien kanssa elokuvissa,
pidin niitä sylissä enemmän kuin koskaan.
Kuulin kun ne kertoi kuinka ikävä niillä on mua ollut,
ja tunnustin että niin mullakin.
Pelasin niiden kanssa pelejä (ja annoin niiden fuskata)
sekä katselin heidän leikkejään.
Ihastelin niiden pikkuveljeä,
jonka suurimmat tehtävät ovat vielä vaipan täyttäminen,
huutaminen, syöminen sekä tietenkin nukkuminen.
Mutta on se ihana.
Se hymyilee mulle.

Vietin kokonaisen päivän serkun ja sen tyttären kanssa.
Käytiin kirppiksellä, syötiin vehnäruokia, juteltiin.
Halailin niiden kissoja haaveillen jälleen omista.
Kummityttö pyysi syliin usein, antoi pusuja,
painoi päänsä mun syliin ja silitti mua.
Muskarissa leikittiin ja laulettiin.
Niin ja opetin uuden sanan.
Bookah. Robinin versio on tosin vähän eri.

Lapsuuden ystävän kanssa käytiin syömässä ulkona.
Haaveiltiin kylpylälomasta ja puhuttiin tulevaisuudesta.
Käytiin ajaa kylärinkiä ja popitettiin huonoa musiikkia.
Istuttiin sen poikaystävän huoneessa ja pelattiin tabletilla.
Päädyin ystävän luokse yöksi ja sain yökaverikseni myös kaksi koiraa.
Nukuin lähes 12 tuntia.

Mun suosikkisana tuon reissun aikana taisi olla jumalauta.
En ikinä ole käyttänyt sitä sanaa ja kiroilukin on viime vuosina jäänyt,
mutta yllättäen tuo sana sopi kaikkeen.
Tokaisu, mitä kuulin eniten oli tuu nyt pois sieltä stadista/hesasta.
Ja mikä parasta (ja samalla hyvin surullista),
huomasin että ne piirit on aivan liian pienet mulle.

Melankolian riemut

Rankkaa.
Mun yleisin vastaus on en tiedä.
Ja yleisimmät kysymykset mitä mulle esitetään on että miten voin
ja mitkä asiat saa mut juuri nyt onnelliseksi.

Mä vaadin ehkä liikaa.
Itseltäni, muilta, työtehtäviltä.
Mulle ei enää riitä ihan hyvä vaan haluan olla paras.
Ja mä haluaisin olla muillekin paras.

Fysioterapiassa sentään kaikki menee hienosti.
Ne mielikuvaharjoitteet naurattaa mua edelleen,
mutta samalla uskon niihin.
Siellä oon alkanut vihdoin käyttämään aivojani, ajattelemaan.
Ja rauhoittumaan.

Mun koti on tyhjä.
Eilen kiroileva mies haki kaapin
ja perhe purkasi kanssani sitä ihanaa sohvasänkyä.
Niiden poika piilotti vessaani puoliksi syötyjä omenoita.
Mutta mä tiedän että jonakin päivänä mun koti on
juuri sen näköinen kuin haluan.
Ellen kerkeä oppia haluamaan jotain muuta ennen sitä.

Huominen on huomenna.
Suru on kunniavieras.
Muutoksii.

Mutta juuri nyt kuulokkeista huutaa Tehosekoitin.



Ja silti tämä biisi kertoo enemmän tulevasta tiistai-aamusta.
Ennen sitä olisi kuitenkin mentävä pohjanmaalle,
jotta voi palata ja huudattaa tätä.
Kuten aina ennenkin.

Ja silti odotan innolla viikonloppua.
Saan ottaa syliin prinsessoja ja pienen kummipojan,
joka on kuulemma oppinut jo kääntymään ja nauraa paljon.

Väärinpäin lentävät linnut

Mulla on nyt monta luonnosta samasta aiheesta, mutta tuntuu vaan etten osaa ja karkaan aiheesta ja lopulta teksti on niin pitkä etten enää itsekään ymmärrä.

Mä oon vankina omassa elämässäni.
Istun töissä maanantaista perjantaihin ja lopun ajasta tuijotan kattoa heräten siihen pelkoon että mun pitäis olla töissä.

Voisi olettaa että olisin jotenkin arkirutinoitunut - oonhan istunut kuitenkin koulussa yli puolet elämästäni. Mutta kun mä en oo.
Enemmänkin oon tottunut siihen että voin koska vain hypätä junaan ja lähteä. Ja tulla takaisin sitten kun siltä tuntuu ilman että tarvitsee selitellä kenellekään. Ehkä jopa niin ettei kukaan ole huomannut mun puuttuvan.
--
Ymmärrän miksi mun entinen tapa ei sovellu työelämään, mutta silti musta tuntuu todella pahalta. Ei nyt mitenkään siltä että olisin jotenkin tyytymätön elämään, mutta kuitenkin siltä etten enää hallitse tilannetta.

Tiedän, että jonkun asian on muututtava. Vaikka koen nimenomaan työn vangitsevan tiedän että sen kuuluisi vangita mua seuraavat 50 vuotta.
Entä paikkakunnan vaihto? Jos olisinkin vankina kotikaupungissa, lähempänä ihmisiä jotka ottavat tai tulevat syliin. Mutta kun tiedän jo valmiiksi etten pystyisi kohtaamaan niitä kasvoja ja asioita joidenka vuoksi lähdin. Sen aika ei ole vielä.

Vai pitäisikö vain oppia käyttämään aikaansa paremmin. Nähdä useammin niitä ihmisiä, jotka ovat lähellä. Etsiä ehkä vierelleen uusiakin. Löytää vaikka jokin harrastus tai saada kotiin eloa kissalla.
Suoraan sanottuna löytää syy miksi elää ja olla onnellinen.

Ihan tavallista arkea

Aloitin eilen kirjoittaa blogitekstiä, mutta nukkuminen paljastui kivemmaksi.

Duunin jälkeen lähdin johonkin aivokalvontulehdus-rokotetutkimukseen. Tää tutkimus on pyörinyt ainakin pohjanmaalla jo aiemmin ja mun moni tuttu on osallistunut tähän jo. He ovat selvinneet elossa ja saaneet rahaa tästä, joten miksipä ei.

No, sehän ei sitten ollut aivan niin yksinkertaista. Ensin täytyi lukea 8 suostumuspaperia ja sen jälkeen lääkäri (jota luulin keittiöessun vuoksi ensin kokiksi ja ihmettelin mitä sellainen tekee tutkimuslaitoksella) kyseli lisää ja sille piti muistaa kertoa kuukauden tarkkuudella esimerkiksi jäykkäkouristusrokotuksen ajankohta. Ei siis mitään tietoa. Ehkä pitäisi.
Sitten juttelin jonkun toisen tyypin kanssa. Se opetti mua mittaamaan kuumeen suusta ja selitti mitä kaikkea mun pitää seuraavan seitsämän päivän aikana tehdä ja kirjoittaa päiväkirjaan.
Sitten tuli taas joku eri sankari, jolla oli kärryt täynnä Hello Kitty -tavaroita ja Karvinen -laastareita. Niin ja piikkejä. Niin se sitten alkoi etsimään mun suonia. Ja kuten oon aiemminkin kertonut, se ei oo mikään kovin helppo juttu. Pistoja tehtiin kyllä paljon ja niitä söpöjä laastareitakin tuli mun käsitaipeet täyteen, kunnes se päätti ottaa ne neljä putkea verta mun kämmenselästä. Vaan eipä ollut sekään niin kovin helppoa.. :D
Mutta tämän jälkeen ne vaikeudet vasta alkoi. Yllättäen se nainen jonka kanssa mittailtiin sitä kuumetta kertoi että jotakin kokeita täytyy ottaa uusiksi. Ja hetkenpäästä se kertoi että ei tarviikaan, vaan tässä käy nyt niin että mua ei tulla rokottamaan ollenkaan.

Kävin sitten eilen vielä Anttilassa vähän ihailemassa kaikkea pikkutilpehööriä, vaikka oon päättänyt etten ainakaan osta mitään ennenkuin ne isoimmat hankinnat on tehty. Mutta ainahan sitä haaveilla saa, eikö? ;)
Sattumalta myös Nokian liike tuli vastaan, joten sain vihdoin vietyä rakkaan korjaukseen. Sain varapuhelimeksi pinkin Lumia 625:n ja tää on tosi kiva.

Mennessäni eilen junaan nukahdin ilmeisesti heti. Ja sattumalta myös heräsin juuri ennen omaa pysäkkiäni. Olin aivan valmis jatkamaan unia vielä seuraavat 12 tuntia ja väkisin yritin pitää itseäni hereillä koko illan ja siivota. Mutta ei.
Takana 11 tuntia yöunia ja aamulla kännykässä odotti tekstiviesti. Äiti ja iskä on tullut ulkomailta kahden viikon jälkeen Suomeen.

Viikonlopusta muistona on Snow run fest -ranneke. Kävin siis vähän juoksemassa jäässä, mudassa ja vedessä. Eikä mun tennarit ehkä ikinä toivu entiselleen siitä koettelemuksesta! :D
Reiden kanssa tuntuu olevan vähän sama tilanne. Kaaduin aika pahasti sunnuntaina. Enkä voi edes tapani mukaisesti syyttää pelkästään talvea, sillä mulla oli jalassa muovipohjaiset aamutossut. Ja siitä reidestä tuli muuten musta! Niin ja todella kipeä.

ps. ja kisulikuume kasvaa.

Äitiä ja TOSsia

Ihan ensimmäisenä ärsyttää. En oo vieläkään jaksanut viedä puhelinta huoltoon, vaikka sillä ei voi ottaa kuvia. Tuntuu jopa yllättävän orvolta, kun hauskasta tilanteesta ei voikaan julkaista mitään instagramissa tai ei voi ottaa tänne blogiin kuvia. Ja ärsyttää niin kovin, ettei tee mieli edes netistä kopioida muiden ottamia kuvia. Mennään sitten ilman kuvia, huoh.
--
Äiti oli viime viikonloppuna käymässä täällä. En oo ennen ymmärtänytkään, kuinka landelainen se todellisuudessa on. Sovittiin, että mennään heti kun se tulee Ikeaan. Osittain myös siksi, ettei se ole ikinä käynnyt siellä. Siitä se kysymystulva sitten alkoikin.. Onko se kuin Kärkkäinen tai Tuuri? Tämän lisäksi se murehti onko Helsingistä Pohjanmaalle soittaminen kuinka kallista vai kannattaako soittaa sukulaisille vasta kun palaa takaisin juurilleen..

Ensimmäisenä äiti halus ikean aamupalalle. Syötiin ne ja sitten päästiinkin kiertelemään. Äiti rupes haaveilemaan, että josko niidenkin kodista tehtäisiin ikeakoti. Tosin vasta sitten kun ovat isän kanssa vanhainkodissa.

Lopulta saavuttiin mun kotiin kolmen ikeakassin kanssa ja lähdettiin oikeastaan heti keskustaan. Äidin oli pakko päästä Jennin ärrälle - siitäkin huolimatta ettei Jenni edes ollut töissä. Se osti veikkaushyllyt tyhjiksi ja mä pelasin pelikoneella Marja Tyrni -peliä. Se on ihan paras!
Sitten näytin äidille sen mun kuntoutuspaikan ja Kaaren. Kaaressa treffattiin myös Kristaa ja mentiin syömään. Tosin Krista mussutti vaan jotain pullaa, josta mun oli tarkoitus kysyä että oliko se hyvää, mutten muistanut!

Sokokselta mukaan tarttui aarre. Mä en IKINÄ oo käyttäny hajuvesiä, mutta Krista oli näyttänyt mulle jo aiemmin Clean -sarjan. Ne oli semmosia mietoja, ei liian hajuvesimäisiä ja tykästyin niihin jo silloin. Ja kun maksaja oli mukana niin nyt mä sitten tuoksun joka päivä pesuaineelta, hih!
--
Mitään muuta kummallista ei olekaan tapahtunut. Flunssa on kadonnut ja juoksen kilometrin alle yhdeksässä minuutissa, joka on mulle aika iso juttu! Vielä kun fysioterapian avulla saataisiin yläkroppa kuntoon ja vältyttäisiin isommilta lääkeannoksilta sekä leikkaukselta niin voisi taas huokaista.

Oikeesti huokaisen kyllä jo nyt. Mä tunnen että jossakin syvällä mun säärissä kasvaa lihakset ensimmäistä kertaa ja kotikin alkaa valmistumaan. Peilikuva näyttää vehnättömyyden takia eriltä ja vaikka oon niin onnellinen saadessani pullaa taidan pikkuhiljaa olla onnellinen myös ilman sitä. Niin ja oon ollut töissäkin kaksi kuukautta enkä tunne enää syyllisyyttä siitä.
Nyt on hyvä.

Niin minä jäädyinkin

Torstaina vaihdoin työvaatteet toppavaatteisiin. Palvelin ihmisiä hanskat kädessä ja ihana valkoinen karvahattu päässä.
Perjantaina ilmoitin etten tule.

Oon suurkuluttanut flunssalääkkeitä ja teetä koko viikonlopun. Lauantai-iltana sain voimakkaita vilunväreitä. Istuin suihkun alla ja odotin että väri varpaissani muuttuisi. Olin soittamassa hätänumeroon mutta nukahdin.

Keltainen Jari Sillanpää-paita on toimittanut hyvin nenäliinan virkaa viime päivät. Miten pää voi olla täynnä räkää, vaikka sitä valuu sieraimista lähes jatkuvasti kovalla paineella? Räkä on muuten rumin sana mitä tiedän.

Tunnistan olevani kipeä yleensä voimakkaasta lihassärystä ja hulluista unista. Nyt mun unessa on vieraillut ihan hullu kuntosalilaite. Olin myös muuttanut siinä Kokkolaan, joka sekin tuntuu juuri nyt aika hullulta.

Pidempään en jaksaisi sairastaa. Oon kattonut kaksi kautta Pasilaa, muutaman elokuvan ja tietenkin ne viikonlopun pakolliset - eli Uutisvuodon ja Putouksen.
Tänään töihin lähtö tuntui hyvältä idealta. Ensimmäiset 15 minuuttia. Töiden sijaan meninkin jälleen apteekkiin. Lisää mömmöjä. Olen yksi mömmö itsekin. Olisi tehnyt mieli mennä takaisin ja pyytää niiltä kaikilta anteeksi. En tervehtinyt, en kiittänyt ja olin muutenkin vittumainen.

Korvasin sen vääryyden junamatkan aikana. Kahden minuutin keskustelu englanniksi kuulostaa helpolta, muttei ole sitä. Ymmärsin sen miehen puheesta kuitenkin jopa melkein puolet, joten alan edistyä.
Ensimmäisiä kertoja ne keskustelut alkavat muuten tuntua hyvältä. Mua ei enää ahdista niin paljon se oma heikkous. Oon töissäkin pystynyt avoimesti puhumaan siitä ja en menetä hermojani enää niin totaallisesti ihmisten lässyttäessä. Oon motivoitunut opettelemaan. Vihdoin.

Mun oli tarkoitus laittaa we<3sta teille kuvia, mutta löydettyäni sieltä pelkkää Justin Bieberiä ja viiltelyä, päätin että meen mielummin nukkuu. Moro.

Voisin vaikka jäätyä

Näen painajaisunia autolla ajamisesta samalla tietäen, että ensi kesänä on pakko suorittaa kakkosvaihe.
Hereillä ollessa painajaista aiheuttaa tulevaisuus. Olin jo päättänyt, etten stressaa vaan keskityn tähän hetkeen ja mietin seuraavan kerran vasta vuoden kuluttua. Sitten tutustuin erääseen serkkuuni, joka tekee mun unelmatyötä ja puhuin neljäkymmentä minuuttia siskon kanssa puhelimessa.
Ehkä joudun ottamaan lisää opintolainaa ja vaihtamaan taas maisemia. En tiedä.

Uusi serkku on jännä juttu. Sen äiti on mun kummitäti ja mun äidin sisko. Se on meidän ainut yhdistävä tekijä. Ja silti se aika iso juttu.
Näitä tuntemattomia serkkuja mulla on kyllä enemmänkin. Ollaan puhuttu nyt tämän uudenkin kanssa siitä, että se johtuu suurista ikäeroista. Mulla taitaa olla vähemmän ikäeroa heidän lapsien kanssa.
Mulle tää kuvio ei millään tavalla ole ongelma. Silti tunnen välillä tarvetta pyydellä anteeksi sitä että vaan ilmestyn heidän valmiiseen elämään. Siinä missä minä etsin kauneusilloista ihmisiä on heillä jo kaikki löydettynä.

Meiltä muuten katosi lämmitys. Tuore bataatti-jauhelihakeitto jäätyi kattilaan. En olisi ikinä uskonut, kuinka suuri merkitys kahdella patterilla on tai kuinka kylmä kotiin voikaan tulla niin lyhyessä ajassa. Varsinkin jos järjestelmä rikkoutuu juuri silloin kun on kovimmat pakkaset. Minne lähdit kevät?

Tehdään tästä vuodesta ihan hullu

En pidä kliseistä. Tästä johtuen esimerkiksi hyvän uudenvuoden -toivotukset sekä lupaukset vuodelle ärsyttävät suunnattomasti.

Siksi seuraavakin postaus ärsyttää jo etukäteen.
Lupaukset vuodelle 2014.

Tänä vuonna aion haastaa itseäni enemmän. Sanoa vähemmän ei, yllyttää ehkä välillä myös muita.
En halua tarkkaan määritellä haasteita tai tavoitteita. Alustavasti mielessä on, että tutustun rohkeasti vieraisiin ruokiin ja liikuntamuotoihin. Ehkä myös yritän muuttua hieman vihreäksi ja huolehtia ympäristön hyvinvoinnista.

Mulla on tähän liittyen myös useampi salainen haave, johon myös pelko liittyy oleellisesti. Olisi ihan mahtavaa, jos vuonna 2014 saisin jotkut näistä haaveista toteutettua ja pelot voitettua.

ps. Jenni miten olis?

Vuosi 2013

Vuosi 2013 oli paras. Mun elämässä tapahtui paljon, ja silti ei mitään. Mulla ei ole antaa teille juurikaan kuvia, eikä muutenkaan mitään kovin tarkasti - mutta muistellaan edellistä vuotta nyt niin hyvin kuin osataan.

Tammikuussa pakkasin laukkuni ja muutin pois Porvoon seudulta. Lopetin ihan huippu työssäoppimisjakson haikein mielin. Ja päätin etten enää koskaan muuta julkisilla.

Kevät meni odotellessa jotain suurempaa. En muista olleeni paljon oppitunneilla, vaikka koululla olinkin. Me nukuttiin kaverin kanssa lattialla toppavaatteet päällä. Välillä katottiin Housea ja tehtiin hyvää ruokaa. Niin ja pelattiin Aapelissa. Kokoajan.

Kuntoutuksessakin kävin vielä jossain vaiheessa. Papereihin tuli uusi diagnosi ja sain yksityisiä uimatunteja. Samoihin aikoihin lopetin fysioterapian Pohjanmaalla. Kuvittelin ottavani sen raskaammin, mitä lopulta otin. Olihan se sama ihminen ollut mun rinnalla kolme vuotta ja tiesi kaikki mun syvimmätkin salaisuudet.

Hain kouluihinkin. Muistan sen päivän. Aprillipäivänä. Olin ensimmäistä päivää helsinkiläinen, vaikka fyysisesti jumitin edelleen Pohjanmaalla.
Muuttopäivä oli 5.4. Huomasin tekeväni sen, mitä olin jo aiemmin manannut. Muutin julkisilla. Muistan istuneeni bussin 23 kyydissä hirveän tavaramäärän kanssa ja soittaneeni vihaisen puhelun äidille. Olin ihan poikki enkä edes tiennyt tarkkaan missä uusi koti sijaitsee.

Toukokuun lopussa matkasin vielä viikoksi Opistolle. Lusmuilu jatkui. Sillon oli tosi lämmin. Muistan maanneeni ehkä joka päivä takapihalla ja ottaneeni epätoivoisesti aurinkoa. Me pidettiin meidän luokan kanssa piknik ja yritettiin muutenkin viettää vielä viimeisen kerran paljon aikaa yhdessä.
Välillä istuin kyllä tunneillakin. Meillä oli kaikkia vierailijoita, jotka puhui meille tulevaisuudesta. Oon merkinnyt ihan kalenteriinikin yhden vierailijan kommentin. Me ei olla Helsingissä tai missään muuallakaan.
Sen viikon torstaina kävin elämäni ehkä parhaan keskustelun. Olin varautunut puhutteluun - jonka olisin ehkä kyllä ansainnut - mutta sain tosi rakentavaa palautetta ja lauseita, jotka kulkee mukana vieläkin.

Kesällä kävin asuntonäytöissä, hain töitä, hoidin tuttujen lapsia, rakensin päivärytmin etsivän nuorisotyön, uravalmennuksen, työkkärin ja sossun kalentereiden mukaan, matkustin Kangasniemelle kahdesti, Kokkolaankin ainakin saman verran. Vaasassa vietin aikaa mun Opistoaikaisen lusmuilukaverin kanssa. Ensimmäisen kerran jopa niin, ettei ollut sähköjä. Oltiin kynttilän valossa ja tehtiin ruoka kertakäyttögrillillä. Ihan mahtavaa.

Olin häissä, ristiäisissä kahdesti, kummitytön synttäreillä ja aina välillä Helsingin yöelämässä. Kävin Virossa.
Sisko odotti kolmatta lasta. Ne ei halunnut tietää sukupuolta, mutta olin varma että se on poika.

Jossain vaiheessa innostuin terveellisistä elämäntavoista. Hetkeksi. Aloin opettelemaan gluteenitonta ruokavaliota, mutta himo pullamössöön yllätti usein. Vaikeinta oli vastustaa R-Kioskin hodareita. Ja niitä munkkeja, missä on se vaaleanpunainen kuorrutus.

Kävin kahdella 4H:n kurssilla ja yhdellä ammattiliiton. Kuvittelin olevani aktiivinen, sillä nuo kaikki olivat täysin vapaaehtoisia ja niihin herääminen joka kerta yhtä tuskaa.

Lokakuussa syntyi se siskon lapsi. Poika 4420 grammaa. Näin sen kun se oli päivän ikäinen. Olin sattumalta silloin Kokkolassa. Ei harmittanut lähteä pois Kokkolasta, sillä tiesin palaavani kahden kuukauden päästä. Sinä päivänä mä pidin valkoiseen mekkoon puettua lasta sylissä. Se nukkui, haukotteli ja etsi mun tissiä. Sai nimensä.

29.11 aloitin työt kaupungilla. Kriiseilin samaan aikaan siitä täytyykö mun muuttaa ja mitä asioita pitää hoitaa ennen töihin menoa.

Hain muuten myös tv-ohjelmaan, johon en päässyt (huomaan miettiväni sitä edelleen, harmittaa.) Lisäksi oon ollut lehdessä ja esiintynyt karaokessa selvinpäin. Ollut Matti Nykäsen keikalla. Värjännyt hiukset vain kerran, meikannut pari kertaa enemmän. Saanut suuni lähes kokonaan tyhjäksi raudoista sekä harrastanut fb-kirppiksiä paljon.

Joulukuussa oli aika tasaista. Mä kävin töissä, voin hyvin ja tykkäsin mun kavereista ihan hirveesti. Soittelin etsivän nuorisotyöntekijän kanssa edelleen välillä, mutta muuten koin olevani aika itsenäinen.
Vuonna 2013 musta tuli aikuinen. Joka huutaa äidille kuin murrosikäinen ja huomaa käyttäytyvänsä töissä välillä kuin pieni lapsi.