Niin minä jäädyinkin

Torstaina vaihdoin työvaatteet toppavaatteisiin. Palvelin ihmisiä hanskat kädessä ja ihana valkoinen karvahattu päässä.
Perjantaina ilmoitin etten tule.

Oon suurkuluttanut flunssalääkkeitä ja teetä koko viikonlopun. Lauantai-iltana sain voimakkaita vilunväreitä. Istuin suihkun alla ja odotin että väri varpaissani muuttuisi. Olin soittamassa hätänumeroon mutta nukahdin.

Keltainen Jari Sillanpää-paita on toimittanut hyvin nenäliinan virkaa viime päivät. Miten pää voi olla täynnä räkää, vaikka sitä valuu sieraimista lähes jatkuvasti kovalla paineella? Räkä on muuten rumin sana mitä tiedän.

Tunnistan olevani kipeä yleensä voimakkaasta lihassärystä ja hulluista unista. Nyt mun unessa on vieraillut ihan hullu kuntosalilaite. Olin myös muuttanut siinä Kokkolaan, joka sekin tuntuu juuri nyt aika hullulta.

Pidempään en jaksaisi sairastaa. Oon kattonut kaksi kautta Pasilaa, muutaman elokuvan ja tietenkin ne viikonlopun pakolliset - eli Uutisvuodon ja Putouksen.
Tänään töihin lähtö tuntui hyvältä idealta. Ensimmäiset 15 minuuttia. Töiden sijaan meninkin jälleen apteekkiin. Lisää mömmöjä. Olen yksi mömmö itsekin. Olisi tehnyt mieli mennä takaisin ja pyytää niiltä kaikilta anteeksi. En tervehtinyt, en kiittänyt ja olin muutenkin vittumainen.

Korvasin sen vääryyden junamatkan aikana. Kahden minuutin keskustelu englanniksi kuulostaa helpolta, muttei ole sitä. Ymmärsin sen miehen puheesta kuitenkin jopa melkein puolet, joten alan edistyä.
Ensimmäisiä kertoja ne keskustelut alkavat muuten tuntua hyvältä. Mua ei enää ahdista niin paljon se oma heikkous. Oon töissäkin pystynyt avoimesti puhumaan siitä ja en menetä hermojani enää niin totaallisesti ihmisten lässyttäessä. Oon motivoitunut opettelemaan. Vihdoin.

Mun oli tarkoitus laittaa we<3sta teille kuvia, mutta löydettyäni sieltä pelkkää Justin Bieberiä ja viiltelyä, päätin että meen mielummin nukkuu. Moro.

Voisin vaikka jäätyä

Näen painajaisunia autolla ajamisesta samalla tietäen, että ensi kesänä on pakko suorittaa kakkosvaihe.
Hereillä ollessa painajaista aiheuttaa tulevaisuus. Olin jo päättänyt, etten stressaa vaan keskityn tähän hetkeen ja mietin seuraavan kerran vasta vuoden kuluttua. Sitten tutustuin erääseen serkkuuni, joka tekee mun unelmatyötä ja puhuin neljäkymmentä minuuttia siskon kanssa puhelimessa.
Ehkä joudun ottamaan lisää opintolainaa ja vaihtamaan taas maisemia. En tiedä.

Uusi serkku on jännä juttu. Sen äiti on mun kummitäti ja mun äidin sisko. Se on meidän ainut yhdistävä tekijä. Ja silti se aika iso juttu.
Näitä tuntemattomia serkkuja mulla on kyllä enemmänkin. Ollaan puhuttu nyt tämän uudenkin kanssa siitä, että se johtuu suurista ikäeroista. Mulla taitaa olla vähemmän ikäeroa heidän lapsien kanssa.
Mulle tää kuvio ei millään tavalla ole ongelma. Silti tunnen välillä tarvetta pyydellä anteeksi sitä että vaan ilmestyn heidän valmiiseen elämään. Siinä missä minä etsin kauneusilloista ihmisiä on heillä jo kaikki löydettynä.

Meiltä muuten katosi lämmitys. Tuore bataatti-jauhelihakeitto jäätyi kattilaan. En olisi ikinä uskonut, kuinka suuri merkitys kahdella patterilla on tai kuinka kylmä kotiin voikaan tulla niin lyhyessä ajassa. Varsinkin jos järjestelmä rikkoutuu juuri silloin kun on kovimmat pakkaset. Minne lähdit kevät?

Tehdään tästä vuodesta ihan hullu

En pidä kliseistä. Tästä johtuen esimerkiksi hyvän uudenvuoden -toivotukset sekä lupaukset vuodelle ärsyttävät suunnattomasti.

Siksi seuraavakin postaus ärsyttää jo etukäteen.
Lupaukset vuodelle 2014.

Tänä vuonna aion haastaa itseäni enemmän. Sanoa vähemmän ei, yllyttää ehkä välillä myös muita.
En halua tarkkaan määritellä haasteita tai tavoitteita. Alustavasti mielessä on, että tutustun rohkeasti vieraisiin ruokiin ja liikuntamuotoihin. Ehkä myös yritän muuttua hieman vihreäksi ja huolehtia ympäristön hyvinvoinnista.

Mulla on tähän liittyen myös useampi salainen haave, johon myös pelko liittyy oleellisesti. Olisi ihan mahtavaa, jos vuonna 2014 saisin jotkut näistä haaveista toteutettua ja pelot voitettua.

ps. Jenni miten olis?

Vuosi 2013

Vuosi 2013 oli paras. Mun elämässä tapahtui paljon, ja silti ei mitään. Mulla ei ole antaa teille juurikaan kuvia, eikä muutenkaan mitään kovin tarkasti - mutta muistellaan edellistä vuotta nyt niin hyvin kuin osataan.

Tammikuussa pakkasin laukkuni ja muutin pois Porvoon seudulta. Lopetin ihan huippu työssäoppimisjakson haikein mielin. Ja päätin etten enää koskaan muuta julkisilla.

Kevät meni odotellessa jotain suurempaa. En muista olleeni paljon oppitunneilla, vaikka koululla olinkin. Me nukuttiin kaverin kanssa lattialla toppavaatteet päällä. Välillä katottiin Housea ja tehtiin hyvää ruokaa. Niin ja pelattiin Aapelissa. Kokoajan.

Kuntoutuksessakin kävin vielä jossain vaiheessa. Papereihin tuli uusi diagnosi ja sain yksityisiä uimatunteja. Samoihin aikoihin lopetin fysioterapian Pohjanmaalla. Kuvittelin ottavani sen raskaammin, mitä lopulta otin. Olihan se sama ihminen ollut mun rinnalla kolme vuotta ja tiesi kaikki mun syvimmätkin salaisuudet.

Hain kouluihinkin. Muistan sen päivän. Aprillipäivänä. Olin ensimmäistä päivää helsinkiläinen, vaikka fyysisesti jumitin edelleen Pohjanmaalla.
Muuttopäivä oli 5.4. Huomasin tekeväni sen, mitä olin jo aiemmin manannut. Muutin julkisilla. Muistan istuneeni bussin 23 kyydissä hirveän tavaramäärän kanssa ja soittaneeni vihaisen puhelun äidille. Olin ihan poikki enkä edes tiennyt tarkkaan missä uusi koti sijaitsee.

Toukokuun lopussa matkasin vielä viikoksi Opistolle. Lusmuilu jatkui. Sillon oli tosi lämmin. Muistan maanneeni ehkä joka päivä takapihalla ja ottaneeni epätoivoisesti aurinkoa. Me pidettiin meidän luokan kanssa piknik ja yritettiin muutenkin viettää vielä viimeisen kerran paljon aikaa yhdessä.
Välillä istuin kyllä tunneillakin. Meillä oli kaikkia vierailijoita, jotka puhui meille tulevaisuudesta. Oon merkinnyt ihan kalenteriinikin yhden vierailijan kommentin. Me ei olla Helsingissä tai missään muuallakaan.
Sen viikon torstaina kävin elämäni ehkä parhaan keskustelun. Olin varautunut puhutteluun - jonka olisin ehkä kyllä ansainnut - mutta sain tosi rakentavaa palautetta ja lauseita, jotka kulkee mukana vieläkin.

Kesällä kävin asuntonäytöissä, hain töitä, hoidin tuttujen lapsia, rakensin päivärytmin etsivän nuorisotyön, uravalmennuksen, työkkärin ja sossun kalentereiden mukaan, matkustin Kangasniemelle kahdesti, Kokkolaankin ainakin saman verran. Vaasassa vietin aikaa mun Opistoaikaisen lusmuilukaverin kanssa. Ensimmäisen kerran jopa niin, ettei ollut sähköjä. Oltiin kynttilän valossa ja tehtiin ruoka kertakäyttögrillillä. Ihan mahtavaa.

Olin häissä, ristiäisissä kahdesti, kummitytön synttäreillä ja aina välillä Helsingin yöelämässä. Kävin Virossa.
Sisko odotti kolmatta lasta. Ne ei halunnut tietää sukupuolta, mutta olin varma että se on poika.

Jossain vaiheessa innostuin terveellisistä elämäntavoista. Hetkeksi. Aloin opettelemaan gluteenitonta ruokavaliota, mutta himo pullamössöön yllätti usein. Vaikeinta oli vastustaa R-Kioskin hodareita. Ja niitä munkkeja, missä on se vaaleanpunainen kuorrutus.

Kävin kahdella 4H:n kurssilla ja yhdellä ammattiliiton. Kuvittelin olevani aktiivinen, sillä nuo kaikki olivat täysin vapaaehtoisia ja niihin herääminen joka kerta yhtä tuskaa.

Lokakuussa syntyi se siskon lapsi. Poika 4420 grammaa. Näin sen kun se oli päivän ikäinen. Olin sattumalta silloin Kokkolassa. Ei harmittanut lähteä pois Kokkolasta, sillä tiesin palaavani kahden kuukauden päästä. Sinä päivänä mä pidin valkoiseen mekkoon puettua lasta sylissä. Se nukkui, haukotteli ja etsi mun tissiä. Sai nimensä.

29.11 aloitin työt kaupungilla. Kriiseilin samaan aikaan siitä täytyykö mun muuttaa ja mitä asioita pitää hoitaa ennen töihin menoa.

Hain muuten myös tv-ohjelmaan, johon en päässyt (huomaan miettiväni sitä edelleen, harmittaa.) Lisäksi oon ollut lehdessä ja esiintynyt karaokessa selvinpäin. Ollut Matti Nykäsen keikalla. Värjännyt hiukset vain kerran, meikannut pari kertaa enemmän. Saanut suuni lähes kokonaan tyhjäksi raudoista sekä harrastanut fb-kirppiksiä paljon.

Joulukuussa oli aika tasaista. Mä kävin töissä, voin hyvin ja tykkäsin mun kavereista ihan hirveesti. Soittelin etsivän nuorisotyöntekijän kanssa edelleen välillä, mutta muuten koin olevani aika itsenäinen.
Vuonna 2013 musta tuli aikuinen. Joka huutaa äidille kuin murrosikäinen ja huomaa käyttäytyvänsä töissä välillä kuin pieni lapsi.