Melankolian riemut

Rankkaa.
Mun yleisin vastaus on en tiedä.
Ja yleisimmät kysymykset mitä mulle esitetään on että miten voin
ja mitkä asiat saa mut juuri nyt onnelliseksi.

Mä vaadin ehkä liikaa.
Itseltäni, muilta, työtehtäviltä.
Mulle ei enää riitä ihan hyvä vaan haluan olla paras.
Ja mä haluaisin olla muillekin paras.

Fysioterapiassa sentään kaikki menee hienosti.
Ne mielikuvaharjoitteet naurattaa mua edelleen,
mutta samalla uskon niihin.
Siellä oon alkanut vihdoin käyttämään aivojani, ajattelemaan.
Ja rauhoittumaan.

Mun koti on tyhjä.
Eilen kiroileva mies haki kaapin
ja perhe purkasi kanssani sitä ihanaa sohvasänkyä.
Niiden poika piilotti vessaani puoliksi syötyjä omenoita.
Mutta mä tiedän että jonakin päivänä mun koti on
juuri sen näköinen kuin haluan.
Ellen kerkeä oppia haluamaan jotain muuta ennen sitä.

Huominen on huomenna.
Suru on kunniavieras.
Muutoksii.

Mutta juuri nyt kuulokkeista huutaa Tehosekoitin.



Ja silti tämä biisi kertoo enemmän tulevasta tiistai-aamusta.
Ennen sitä olisi kuitenkin mentävä pohjanmaalle,
jotta voi palata ja huudattaa tätä.
Kuten aina ennenkin.

Ja silti odotan innolla viikonloppua.
Saan ottaa syliin prinsessoja ja pienen kummipojan,
joka on kuulemma oppinut jo kääntymään ja nauraa paljon.

Väärinpäin lentävät linnut

Mulla on nyt monta luonnosta samasta aiheesta, mutta tuntuu vaan etten osaa ja karkaan aiheesta ja lopulta teksti on niin pitkä etten enää itsekään ymmärrä.

Mä oon vankina omassa elämässäni.
Istun töissä maanantaista perjantaihin ja lopun ajasta tuijotan kattoa heräten siihen pelkoon että mun pitäis olla töissä.

Voisi olettaa että olisin jotenkin arkirutinoitunut - oonhan istunut kuitenkin koulussa yli puolet elämästäni. Mutta kun mä en oo.
Enemmänkin oon tottunut siihen että voin koska vain hypätä junaan ja lähteä. Ja tulla takaisin sitten kun siltä tuntuu ilman että tarvitsee selitellä kenellekään. Ehkä jopa niin ettei kukaan ole huomannut mun puuttuvan.
--
Ymmärrän miksi mun entinen tapa ei sovellu työelämään, mutta silti musta tuntuu todella pahalta. Ei nyt mitenkään siltä että olisin jotenkin tyytymätön elämään, mutta kuitenkin siltä etten enää hallitse tilannetta.

Tiedän, että jonkun asian on muututtava. Vaikka koen nimenomaan työn vangitsevan tiedän että sen kuuluisi vangita mua seuraavat 50 vuotta.
Entä paikkakunnan vaihto? Jos olisinkin vankina kotikaupungissa, lähempänä ihmisiä jotka ottavat tai tulevat syliin. Mutta kun tiedän jo valmiiksi etten pystyisi kohtaamaan niitä kasvoja ja asioita joidenka vuoksi lähdin. Sen aika ei ole vielä.

Vai pitäisikö vain oppia käyttämään aikaansa paremmin. Nähdä useammin niitä ihmisiä, jotka ovat lähellä. Etsiä ehkä vierelleen uusiakin. Löytää vaikka jokin harrastus tai saada kotiin eloa kissalla.
Suoraan sanottuna löytää syy miksi elää ja olla onnellinen.

Ihan tavallista arkea

Aloitin eilen kirjoittaa blogitekstiä, mutta nukkuminen paljastui kivemmaksi.

Duunin jälkeen lähdin johonkin aivokalvontulehdus-rokotetutkimukseen. Tää tutkimus on pyörinyt ainakin pohjanmaalla jo aiemmin ja mun moni tuttu on osallistunut tähän jo. He ovat selvinneet elossa ja saaneet rahaa tästä, joten miksipä ei.

No, sehän ei sitten ollut aivan niin yksinkertaista. Ensin täytyi lukea 8 suostumuspaperia ja sen jälkeen lääkäri (jota luulin keittiöessun vuoksi ensin kokiksi ja ihmettelin mitä sellainen tekee tutkimuslaitoksella) kyseli lisää ja sille piti muistaa kertoa kuukauden tarkkuudella esimerkiksi jäykkäkouristusrokotuksen ajankohta. Ei siis mitään tietoa. Ehkä pitäisi.
Sitten juttelin jonkun toisen tyypin kanssa. Se opetti mua mittaamaan kuumeen suusta ja selitti mitä kaikkea mun pitää seuraavan seitsämän päivän aikana tehdä ja kirjoittaa päiväkirjaan.
Sitten tuli taas joku eri sankari, jolla oli kärryt täynnä Hello Kitty -tavaroita ja Karvinen -laastareita. Niin ja piikkejä. Niin se sitten alkoi etsimään mun suonia. Ja kuten oon aiemminkin kertonut, se ei oo mikään kovin helppo juttu. Pistoja tehtiin kyllä paljon ja niitä söpöjä laastareitakin tuli mun käsitaipeet täyteen, kunnes se päätti ottaa ne neljä putkea verta mun kämmenselästä. Vaan eipä ollut sekään niin kovin helppoa.. :D
Mutta tämän jälkeen ne vaikeudet vasta alkoi. Yllättäen se nainen jonka kanssa mittailtiin sitä kuumetta kertoi että jotakin kokeita täytyy ottaa uusiksi. Ja hetkenpäästä se kertoi että ei tarviikaan, vaan tässä käy nyt niin että mua ei tulla rokottamaan ollenkaan.

Kävin sitten eilen vielä Anttilassa vähän ihailemassa kaikkea pikkutilpehööriä, vaikka oon päättänyt etten ainakaan osta mitään ennenkuin ne isoimmat hankinnat on tehty. Mutta ainahan sitä haaveilla saa, eikö? ;)
Sattumalta myös Nokian liike tuli vastaan, joten sain vihdoin vietyä rakkaan korjaukseen. Sain varapuhelimeksi pinkin Lumia 625:n ja tää on tosi kiva.

Mennessäni eilen junaan nukahdin ilmeisesti heti. Ja sattumalta myös heräsin juuri ennen omaa pysäkkiäni. Olin aivan valmis jatkamaan unia vielä seuraavat 12 tuntia ja väkisin yritin pitää itseäni hereillä koko illan ja siivota. Mutta ei.
Takana 11 tuntia yöunia ja aamulla kännykässä odotti tekstiviesti. Äiti ja iskä on tullut ulkomailta kahden viikon jälkeen Suomeen.

Viikonlopusta muistona on Snow run fest -ranneke. Kävin siis vähän juoksemassa jäässä, mudassa ja vedessä. Eikä mun tennarit ehkä ikinä toivu entiselleen siitä koettelemuksesta! :D
Reiden kanssa tuntuu olevan vähän sama tilanne. Kaaduin aika pahasti sunnuntaina. Enkä voi edes tapani mukaisesti syyttää pelkästään talvea, sillä mulla oli jalassa muovipohjaiset aamutossut. Ja siitä reidestä tuli muuten musta! Niin ja todella kipeä.

ps. ja kisulikuume kasvaa.

Äitiä ja TOSsia

Ihan ensimmäisenä ärsyttää. En oo vieläkään jaksanut viedä puhelinta huoltoon, vaikka sillä ei voi ottaa kuvia. Tuntuu jopa yllättävän orvolta, kun hauskasta tilanteesta ei voikaan julkaista mitään instagramissa tai ei voi ottaa tänne blogiin kuvia. Ja ärsyttää niin kovin, ettei tee mieli edes netistä kopioida muiden ottamia kuvia. Mennään sitten ilman kuvia, huoh.
--
Äiti oli viime viikonloppuna käymässä täällä. En oo ennen ymmärtänytkään, kuinka landelainen se todellisuudessa on. Sovittiin, että mennään heti kun se tulee Ikeaan. Osittain myös siksi, ettei se ole ikinä käynnyt siellä. Siitä se kysymystulva sitten alkoikin.. Onko se kuin Kärkkäinen tai Tuuri? Tämän lisäksi se murehti onko Helsingistä Pohjanmaalle soittaminen kuinka kallista vai kannattaako soittaa sukulaisille vasta kun palaa takaisin juurilleen..

Ensimmäisenä äiti halus ikean aamupalalle. Syötiin ne ja sitten päästiinkin kiertelemään. Äiti rupes haaveilemaan, että josko niidenkin kodista tehtäisiin ikeakoti. Tosin vasta sitten kun ovat isän kanssa vanhainkodissa.

Lopulta saavuttiin mun kotiin kolmen ikeakassin kanssa ja lähdettiin oikeastaan heti keskustaan. Äidin oli pakko päästä Jennin ärrälle - siitäkin huolimatta ettei Jenni edes ollut töissä. Se osti veikkaushyllyt tyhjiksi ja mä pelasin pelikoneella Marja Tyrni -peliä. Se on ihan paras!
Sitten näytin äidille sen mun kuntoutuspaikan ja Kaaren. Kaaressa treffattiin myös Kristaa ja mentiin syömään. Tosin Krista mussutti vaan jotain pullaa, josta mun oli tarkoitus kysyä että oliko se hyvää, mutten muistanut!

Sokokselta mukaan tarttui aarre. Mä en IKINÄ oo käyttäny hajuvesiä, mutta Krista oli näyttänyt mulle jo aiemmin Clean -sarjan. Ne oli semmosia mietoja, ei liian hajuvesimäisiä ja tykästyin niihin jo silloin. Ja kun maksaja oli mukana niin nyt mä sitten tuoksun joka päivä pesuaineelta, hih!
--
Mitään muuta kummallista ei olekaan tapahtunut. Flunssa on kadonnut ja juoksen kilometrin alle yhdeksässä minuutissa, joka on mulle aika iso juttu! Vielä kun fysioterapian avulla saataisiin yläkroppa kuntoon ja vältyttäisiin isommilta lääkeannoksilta sekä leikkaukselta niin voisi taas huokaista.

Oikeesti huokaisen kyllä jo nyt. Mä tunnen että jossakin syvällä mun säärissä kasvaa lihakset ensimmäistä kertaa ja kotikin alkaa valmistumaan. Peilikuva näyttää vehnättömyyden takia eriltä ja vaikka oon niin onnellinen saadessani pullaa taidan pikkuhiljaa olla onnellinen myös ilman sitä. Niin ja oon ollut töissäkin kaksi kuukautta enkä tunne enää syyllisyyttä siitä.
Nyt on hyvä.